Sopivasti minimalisti

Tässä on nyt reilu pari kuukautta eletty matkalaukkuelämää. Laukkuja paikasta toiseen roudatessaan voi helposti huijata itsensä uskomaan, että on onnistuneesti konmarittanut elämästään kaiken turhan. Ylpeästi kertoa puhelimessa muille miten sitä pärjääkin niin vähällä.

Ja sitten ykskaks yllättää itsensä haikailemasta sen yhden ihanan pitkän villamekon perään. Olihan se varmasti vielä muuttokuormassa, enhän ole laittanut sitä eteenpäin kirppikselle? Tai toivoo voivansa surauttaa aamulla smoothien muuttolaatikon uumeniin syyskuun alussa säilötyllä sauvasekoittimella. Että voisi juoda aamukahvin lempimukistaan tai vaihtaa sänkyyn ne tutut lakanat.

Pukeutumisen suhteen valinnat ovat aika rajallisia, kun puhutaan kahdesta matkalaukusta. Niihin on kesä-, syys- ja talvivaatteiden lisäksi pitänyt mahduttaa viisi paria kenkiä, toilettilaukku, lääkelaukku, kannettava tietokone, epämääräinen kasa johtoja ja latureita, tärkeät paperit sekä se muu ylimääräinen sälä, jota ilman ei uskonut pärjäävänsä.

Raadollisinta tässä kaikessa taitaakin olla se oivallus, ettei ole ihan niin minimalisti, kuin itse uskoi olevansa. Ettei yksillä farkuilla ja kahdella mekolla pidemmän päälle eläminen olekaan niin vapauttavaa, kuin kuvitteli. Että on tottunut ympäröimään itsensä juuri niillä tietyillä tavaroilla arjen keskellä, ja olo tuntuu turvattomalta ja irralliselta ilman niitä.

Onneksi se asunto siellä jo odottaa, että pääsemme täyttämään sen omilla tavaroillamme. Eihän tässä ole enää kuin… hmm, kuusi viikkoa muuttopäivään.

 

Kotia etsimässä

Takana on tasan kuukausi uutta elämää Saksassa. Suorastaan hämmentävältä on tuntunut tulla uuteen paikkaan ja saada välittömästi niin paljon hyviä vinkkejä ja käytännön apua tänne aikaisemmin kotiutuneilta Suomalaisilta.

Osasimme muun muassa odottaa, ettei asunnon löytyminen ole ihan niin yksinkertaista kuin kuvittelimme ja että sopivaa asuntoa voi joutua odottamaan kuukausia. Kysyntä on kovassa kasvussa ja hinnat nousussa, sillä Ulm sijaitsee kahden eteläisen suurkaupungin Stuttgartin ja Münchenin välimaastossa. Sijainti on ihanteellinen työmatkojen kannalta, jos haluaa käydä töissä isommassa kaupungissa, mutta asua rauhallisemmalla alueella. Alueella on myös useampi yliopisto, joten pienemmistä asunnoista saa näin syksyisin kilpailla opiskelijoiden kanssa.

Ulkomaalaisena ja huonosti saksaa puhuvana asunnon etsintä tuntui vieläkin haastavammalta. Olimme siis valmistautuneet uuvuttavaan näytöissä ja haastatteluissa ravaamiseen, mutta pääsimmekin lopulta melko helpolla.

Kävimme katsomassa kolmea hyvin eri tyyppistä asuntoa, eri puolilta Ulmia. Vain yhden näytön takeltelimme läpi saksaksi, muuten kaikki on hoitunut englanniksi. Päädyimme näistä kolmesta nykyaikaiseen ja toimivaan pohjakerroksessa olevaan asuntoon. Suurena vaikuttimena asuinalueen viihtyisyys sekä asunnon läheltä löytyvät palvelut, joista minä innostuin eniten luomukaupasta, Sami olutpanimon omasta ravintolasta. Eikä asunnon yhteydessä oleva ikioma terassi ole hassumpi sekään.

Oikeastaan ainoa miinus tässä yhtälössä on, että muuttamaan pääsemme vasta vuoden alusta, ellei nykyinen vuokralainen löydä itselleen uutta asuntoa jo aikaisemmin. Täällä vuokrasopimuksen irtisanomisaika on vuokralaisenkin puolelta kolme kuukautta, mikä uutta asuntoa etsiessä tuntuu hidastavan prosessia.

Mutta ei tämä väliaikainen asuntokaan ole hullumpi, joten eiköhän tässä pari kuukautta vielä jaksa omaa kotia odottaa.

Kuvat ovat Ulmin vanhasta kaupungista, eivät siis uuden kotimme lähistöltä. Mutta tuollainen iso valkoinen harjakattoinen talo se on meidän tuleva kotitalommekin.

 

 

Kuulumisia

Katsoin juuri; olen edellisen kerran kirjoittanut huhtikuun neljäs, aika tarkalleen puoli vuotta sitten. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenmoista.

Keväällä pakkasimme haikein mielin kotimme Koreassa ja lähetimme muuttolaatikot kontissa kohti Suomea. Tietoa tulevasta ei ollut, joten päätimme viettää kesän nähden sukulaisia ja ystäviä, siinä samalla Suomen kesästä nauttien. Pienen onnenkantamoisen myötä vuokrasimme asunnon Samin sukulaiselta Helsingin Roihuvuoresta ja pidimme kovasti siellä asumisesta. Tuli pyöräiltyä, juostua ja melottua. Todella hieno kesä, josta kiittäminen on myös kaikkia ihania ihmisiä ympärillämme.

Samin työpaikka Saksasta, Ulmista, varmistui elokuussa. Ei muuta kuin jälleen valmistelemaan muuttoa ja etsimään asuntoa. Voin kertoa, että ihan hetkeen ei enää tee mieli muuttaa. Asuntoa ei vielä ole, joten majailimme ensin muutaman viikon hotellissa ja nyt Airbnb asunnossa ainakin tämän kuun loppuun.

Suomesta tullut muuttokuorma odottaa Stuttgartissa varastossa uuden kotimme löytymistä. Jossain vaiheessa voi tulla ikävä talvivaatteita tai retkireppua, tai sitä yhtä paria kenkiä, joka ei enää mahtunut matkalaukkuun. Fiksusti pakkasin muuttokuormaan myös hiustenkuivaajani, vain todetakseni ettei sitä Airbnb asunnon varusteluun kuulunutkaan. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaa pärjäävänsä tosi vähälläkin.

Tervetuloa siis jatkamaan matkaa kanssamme, täällä muualla!

Last picture taken by Candice Stanzione.

Haikeutta ilmassa

Kirsikat kukkivat. Tuntuu kuin ne kestäisivät vain hetken, levittäen huumaavaa tuoksuaan, ja sitten huomaakin jo kävelevänsä terälehtien valkoisessa sateessa. Ja joka kevät kukkien kadotessa tulee haikeus.

Tänä keväänä haikeutta tuo myös päätöksemme lähdöstä. Melkein neljä vuotta ehdimme asua Koreassa ja siitä tuli kotimme. Nyt on kuitenkin aika suunnata eteenpäin. Minne tie vie, on vielä varmistumatta, mutta blogi pysynee mukana jatkossakin.

Alla kuvia viimeisiltä kuukausilta. Soraksanin kansallispuistosta, Gyeongjun hautakummuilta ja Soulin sykkeestä. Näitä maisemia ja pieniä hetkiä minun tulee valtavan ikävä.

Tämän vuoden ensimmäiset

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Välillä jopa liian rauhallisesti. Kun Suomesta tulleet vieraat viikko sitten lähtivät, olen haahuillut tyhjässä asunnossa huoneesta toiseen, ja miettinyt mitä seuraavaksi tekisin.Eilen lähdin tankkaamaan autoa itsepalveluasemalta (yleensä ajan aina asemalle, jossa minun ei tarvitse kuin istua autossa ja ojentaa luottokortti ikkunasta), ihan vain siksi, että olisi jotain uutta opeteltavaa. Ilman viereiselle tankille ajanutta naista olisin luultavasti taistellut automaatin kanssa huomattavasti pidempään, sillä kaikki oli tietenkin vain koreaksi. Mutta nyt taas yhtä taitoa viisaampana.

Ajaminen noin muuten alkaa olla jo huomattavasti varmempaa kuin keväällä. Edelleen kyllä tulee vastaan käsittämättömiä risteyksiä, joista en osaisi ajaa ilman edellä meneviä, ja peräpuskurissa kiinni viihtyy edelleen moni hätäinen, mutta osaan suhtautua näihin tilanteisiin paljon rauhallisemmin. Autokin on pelannut moitteettomasti, mikä ei ihan itsestään selvää ollut käytettyä ostettaessa.

Silti Souliin menen aina bussilla. En jaksa jumittaa valtatie ykkösen loppumattomissa ruuhkissa, kun bussikaistaa pääsee porhaltamaan jonottamatta.Kuvat ovat Jeonjusta, jonne ajelimme uuden vuoden jälkeisenä viikonloppuna. Oli muutama muukin, nauttimassa perinnekylän tunnelmasta, joten jonottaa sai niin autolla kuin kävellenkin. Yllä oleva kuva on otettu kaupungin ulkopuolelta, parkkipaikalta, josta oli järjestetty bussikyyditys kohteeseen.

Kohta lähden nauttimaan keväisestä auringonpaisteesta tuonne meidän lähikukkulalle. Siellä tulee edelleen käytyä monta kertaa viikossa, jos vain ilmanlaatu sen sallii. Valoa ja iloa teillekin alkaneeseen vuoteen!

Huomenta!

Rakennustyömaasta huolimatta tänään on kaunis aamu. Pian kerrostaloja on niin paljon, että kukkulat jäävät niiden taakse piiloon, mutta nautin näistä aamumaisemista vielä niin kauan kun voin.

Pakkasta oli aamulla herätessä -8 astetta ja maa kuurassa. Aurinko sen tuosta vielä lämmittää reilusti plussan puolelle.

Loma maailman katolla

Paluu Korean arkeen on jo hyvällä mallilla, mutta blogi vielä vähän laahaa jäljessä. Suomesta palattuani on ollut vaikeaa keskittyä kirjoittamaan, valitsemaan monista otetuista kuvista niitä kaikista parhaimpia. Tosin on ollut myös muuta tekemistä, siitä vielä lisää myöhemmin.

Kesä on ollut todella hieno, joskin myös haikea. On tullut käytyä Bangkokissa, Bhutanissa, Suomessa, Tallinnassa, reissattu Koreassa ja tavattu uusia ihania ihmisiä. Myös jäähyväisiä on jätetty, sillä kaksi ystäväperhettämme joihin olemme tutustuneet täällä Koreassa, ovat tänä kesänä muuttaneet takaisin Suomeen.

Aloitan vyyhdin purkamisen Bhutanista, jonne en ihan ensimmäiseksi uskonut lähteväni lomalle. Sinne kuitenkin päädyimme, vieraaksi ystäviemme häihin ja kipuamaan jylhille vuorenrinteille.

Bhutan tarjoaa erityisesti luontoihmisille elämyksiä, mutta sanoisin, että kuka vain kauniista buddhalaistemppeleistä, ystävällisistä ihmisistä tai ainutlaatuisesta ruuasta nauttiva, varmasti lumoutuu maasta. Meille tämän kaiken kruunasi vielä joukko ystäviä, joita emme olleet pitkään aikaan nähneet.

Horisontissa siintää Mount Everestin luminen huippu.

Paron kansainvälinen lentokenttä 2,200 metrin korkeudessa on yksi maailman vaikeimmista laskeutua. Mekin saavuimme siivet lähes vuorenrinteitä hipoen ja solan uomaa seuraillen, mutta kokemus ei vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ollutkaan niin pelottava. Tällä matkalla tuli myös ajeltua kapeita vuoristoteitä ja kivuttua ylös vuoristoon lähes 4,000 metrin korkeuteen – molemmat asioita joihin en ole uskonut koskaan pystyväni. Ehkä parasta tällä matkalla olikin huomata, että sitä pystyy oikeastaan aika moneen asiaan, kun vain ensin uskaltautuu yrittämään.

Hotellimme Gangtey Palace Parossa. Kaunis kuin mikä.

Paron kylänraitilla riitti kulkijoita. Buddhalaisessa maassa lehmät ja koirat kulkivat kaduilla siinä missä ihmisetkin.


Paron katukuvaa eivät hallitse mainosplaakatit tai välkkyvät neonvalot, sillä mainontaa valvotaan tiukasti. Liikkeen ulkopuolella on asiallinen kyltti, joka kertoo mitä siellä myydään.

Paikallinen valkoviini oli elämys. Sanoisin, että yllättävän jaloviinamainen.


Hääaamuna hotellin henkilökunta poltti ulkotakassa tuoreita havupuun oksia, ymmärtääkseni karkottaakseen savulla ei-toivottuja henkiä. Bhutanissa myös talojen seinille maalatut penikset hoitavat tätä samaa tehtävää, tuoden turvaa talon asukkaille.

Perinteiset juhla-asut. Samilla gho, minulla kira. Kuva: Sampo Kerola

Uusi Dongtan

Viikonloppuna kierrettiin vähän tuota horisonttiin kohonnutta Dongtan kakkosta. Taloja nousee sinne ihan julmettua vauhtia ja osassa jo asutaankin. Opasteet ohjaavat juna-asemalle, mutta itse asemaa ei vielä löydetty. Se lieneekin Dongtan kakkosen myyntivaltti, nopea junayhteys Souliin. Muita myyntivaltteja en ihan heti itse keksinyt, mutta lauantai-iltapäivällä alueella kävi silti aikamoinen kuhina. Autot kiertelivät jonossa keskeneräisiä taloja tutkaillen, kun potentiaaliset ostajat miettivät parhainta sijaintia uudelle kodille. Asunnonvälitystoimistot pursuilivat ihmisiä ja kadunkulmaan oli ilmestynyt kahvinmyyntiauto.

Hämmästelen aina vain enemmän, miten neljännesmiljoonan asukkaan kaupunginosa voi nousta näin nopeasti.

Tuntui ihan mukavalta palata joen toiselle puolelle, vanhempaan Dongtaniin. Ei sekään mikään kodikkuuden ilmentymä ole, mutta tuttu ja turvallinen.

Ihae halssu obsojoo, en ymmärrä

Maanantaina kuulin reilun kahden vuoden sisään toisen kerran yleisen hätämerkin soivan. Tiedän, että kyse on harjoituksesta, mutta tiedän sen vain siksi, että kaikki muut kadulla kävelijät jatkavat toimiaan normaalisti. Hälytystä testataan useita minuutteja, mikä on juurikin sopiva aika pohtia miten oikeassa hätätilanteessa kuuluisi toimia. Tai mistä edes tietäisin, että kyse on oikeasta hälytyksestä.

Satuin istumaan paikallisbussissa, kun testaus alkoi. Kaiuttimista kuului virallista sepustusta, minkä jälkeen soitettiin hätämerkkiä ja vielä lopuksi pahoiteltiin häiriötä, joka (oletettavasti) oli vain harjoitus. Kukaan ei reagoinut mitenkään. Minä en reagoinut mitenkään.

Vaikka tässä on oppinut ymmärtämään kieltä jo ihan mukavasti, jää silti paljossa ulkopuoliseksi. Konkreettisimmin tämän on huomannut ajotunneilla, missä kaipaan vähän syvällisempää opastusta korealaisen ruuhkaliikenteen saloihin. Ja opettajat yrittävät parhaan taitonsa mukaan selittää… Vain kohdatakseen tyhjän katseeni. Minua opastetaan tekemään näin, ja tyytyväisenä teen juuri päinvastoin. Tai opettaja kimpaantuu, kun vielä kolmannellakaan sanomisella en ole hoksannut mitä minun pitäisi tehdä.

Huokaus. Mutta onneksi lohtua tuovat ystävän kanssa koreaksi vaihdetut viestit, satunnaiset puhelinsoitot, joissa luuria ei enää lyödäkään korvaan, tai kun vihdoin sisäistät taloyhtiön kuulutuksista sen oven taakse ilmestyneen naisen olevan kaasutarkastaja eikä vihainen alakerran naapuri.

Ja aina voi tsempata itseään lukemalla autokouluopettajan antaman palautteen päivän ajotunnista. Vielä kun käsialasta saisi jotain selvää…

Korealaisille tavoille

Terhi on useampaan kertaan kirjoittanut korealaisista erikoisuuksista. Tästä innostuneena halusin listata omiakin kokemuksia, onhan täällä eloa reilusti päälle kaksi vuotta jo takana ja kaikenlaista on tullut opittua. Muun muassa seuraavista tiedät päässeesi jo vähän jyvälle korealaisista tavoista.

• Bussissa et enää vaivaudu nousemaan, jos vieruskaveri on jäämässä ikkunapaikalta pois. Hyvin siitä mahtuu vaikka oletkin pitkäjalkainen ja syli on täynnä laukkuja.
• Kuuntelet tyynesti julkisissa miten vanhemmat korealaiset arvuuttelevat keskenään oletko Saksasta vai Amerikasta, luullen tietenkin ettet ymmärrä sanaakaan.
• Ja tottuneesti vastaat, että ei, et ole Espanjasta. Eikä espanjan ja suomen kielillä ole mitään yhteistä. (jostain syystä tätä kysytään USEIN)
• Kaupassa kuittaat korttiostokset vetäisemällä kirjoitusmasiinaan kortin syrjällä viirun, kelpaa ihan hienosti allekirjoituksesta.
• Kahvilan americano ei enää maistu kahville, jota on laimennettu liikaa vedellä.
• Kääpiövillakoiraa isommat koirat aiheuttavat reaktion. Ei ehkä pelokasta, mutta hämmentyneen ”oho, onpa iso koira” ainakin.
• Mietit tosissasi, puhuttelitko juuri naapuria liian tuttavallisesti, onhan hän sinua kokonaista kaksi vuotta vanhempi!
• Urheilua kannattaa seurata vain silloin, kun kisaamassa on korealaisia.
• Vastaat puhelimeen ”jobosejoo?”.
• Olet alkanut puhua miehestäsi, siskostasi, naapuristasi, ystävästäsi ilman etunimeä. Hetkinen, muistatko enää kenenkään etunimeä?
• Kahvilassa jätät kännykän ja käsilaukun pöydälle sillä välin, kun käyt vessassa. Ei niitä kukaan kuitenkaan varasta.

Niin ja tämä saa haukkomaan henkeä. Alikulkutunnelissahan on harrastettu vandalismia! Onneksi sentään vieressä olevat kuntoilulaitteet ovat edelleen priimassa kunnossa.