Koreassa ei kauan odotella

Tässä on jo alkuvuodesta tullut useampaan otteeseen eteen tilanteita, joissa suomalainen ei osaa kuin ihmetellä korealaista ripeyttä. Tai hätäisyyttä, vähän tilanteesta riippuen.

Sami täyttää vuosittain korealaisen veroilmoituksen. Tänä vuonna tammikuun 11. päivä tuli ohjeet, että ilmoituksen valmistelut voi aloittaa ja verovirasto aukaisi nettipalvelun tammikuun 15. päivä tietojen lataamista varten. Kaikki edellisen vuoden tiedot pitää olla syötettynä firman tietokantaan viimeistään tammikuun 21. päivään mennessä. Ja kyllä, Koreassa työnantaja periaatteessa käsittelee veroilmoituksen. Mahdolliset palautukset tai lisäverot ovat tiedossa tammikuun 29. päivä, jolloin ne joko maksetaan tai vähennetään suoraan palkasta. Kolmessa viikossa siis ohi koko homma.

Korea pääsi yllättämään myös yhtenä tammikuisena lauantaina. Kello oli 22:40 ja olimme kotona. Olin juuri saanut pestyä hampaat ja Sami sängyssä lukemassa kirjaa, kun ovikello soi. Ryntäsin ovelle (pitää olla nopea), jonka takana odotti postinkantaja kirjatun kirjeen kera. Korealainen pankkimme oli lähettänyt uuden pankkikortin, joten tokihan se oli luontevaa toimittaa perille mitä pikimmiten. Kuten myöhään lauantai-iltana.

Tai kun joulupäivän sähkökatkos katkaisi nettiyhteyden. Suomalainen odotti kärsivällisesti muutaman päivän, josko se yhteys siitä palaisi ihan itsekseen. Lopulta piti kuitenkin nöyrtyä soittamaan asiakaspalveluun ja pyytää joku paikan päälle katsomaan mistä kiikastaa. Asiakaspalvelusta pahoiteltiin, että huoltomies ehtii paikalle vasta myöhään iltapäivällä. Soitosta meni puoli tuntia ja korjaaja oli paikalla, korjasi vian ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Liikenteessä hätäisyys on jokapäiväistä. Punaisia valoja päin ajetaan jatkuvasti, pikkuhiljaa hivuttaen tai torvet soiden. Jälkimmäistä harrastavat eritoten bussit. Täällä saa myös kääntyä oikealle punaisilla valoilla, varovaisuutta noudattaen. Tämä tarkoittaa usein oikealle kääntymässä olevia hermoheikkoja kuskeja, jotka ohittavat sinut vasemmalta, kun olet itse pysähtynyt antamaan tietä suojatietä ylittäville jalankulkijoille. Niin, ja vilkun käyttäminen tuntuu vaativan aivan liikaa aikaa.

Ravintoloissa ei ole tarkoitus istua rupattelemassa niitä näitä, vaan sinne mennään syömään. Nopeasti. Hyvää tässä on tosin se, että usein pöydissä on kutsunappi, jota painamalla saa tarjoilijan nanosekunnissa paikalle. Lasku tuodaan heti tilauksen jälkeen ja se maksetaan aina ulko-oven läheisyydessä olevalle tiskille, joten laskuakaan ei tarvitse odotella.

Tähän korealaiseen ripeyteen on jo niin tottunut, ettei oikein edes muista miten ennen on pystynyt mitään odottamaan. Vaikka kyllä sitä täälläkin vaaditaan välillä malttia, ainakin liikenneruuhkissa ja alennusmyyntien kassajonoissa.

Kuva otettu viime kesänä Suomesta, kun ei ollut kiire minnekään.

Hey, it’s snowing!

Tämän vuoden ensimmäiset

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Välillä jopa liian rauhallisesti. Kun Suomesta tulleet vieraat viikko sitten lähtivät, olen haahuillut tyhjässä asunnossa huoneesta toiseen, ja miettinyt mitä seuraavaksi tekisin.Eilen lähdin tankkaamaan autoa itsepalveluasemalta (yleensä ajan aina asemalle, jossa minun ei tarvitse kuin istua autossa ja ojentaa luottokortti ikkunasta), ihan vain siksi, että olisi jotain uutta opeteltavaa. Ilman viereiselle tankille ajanutta naista olisin luultavasti taistellut automaatin kanssa huomattavasti pidempään, sillä kaikki oli tietenkin vain koreaksi. Mutta nyt taas yhtä taitoa viisaampana.

Ajaminen noin muuten alkaa olla jo huomattavasti varmempaa kuin keväällä. Edelleen kyllä tulee vastaan käsittämättömiä risteyksiä, joista en osaisi ajaa ilman edellä meneviä, ja peräpuskurissa kiinni viihtyy edelleen moni hätäinen, mutta osaan suhtautua näihin tilanteisiin paljon rauhallisemmin. Autokin on pelannut moitteettomasti, mikä ei ihan itsestään selvää ollut käytettyä ostettaessa.

Silti Souliin menen aina bussilla. En jaksa jumittaa valtatie ykkösen loppumattomissa ruuhkissa, kun bussikaistaa pääsee porhaltamaan jonottamatta.Kuvat ovat Jeonjusta, jonne ajelimme uuden vuoden jälkeisenä viikonloppuna. Oli muutama muukin, nauttimassa perinnekylän tunnelmasta, joten jonottaa sai niin autolla kuin kävellenkin. Yllä oleva kuva on otettu kaupungin ulkopuolelta, parkkipaikalta, josta oli järjestetty bussikyyditys kohteeseen.

Kohta lähden nauttimaan keväisestä auringonpaisteesta tuonne meidän lähikukkulalle. Siellä tulee edelleen käytyä monta kertaa viikossa, jos vain ilmanlaatu sen sallii. Valoa ja iloa teillekin alkaneeseen vuoteen!