Sopivasti minimalisti

Tässä on nyt reilu pari kuukautta eletty matkalaukkuelämää. Laukkuja paikasta toiseen roudatessaan voi helposti huijata itsensä uskomaan, että on onnistuneesti konmarittanut elämästään kaiken turhan. Ylpeästi kertoa puhelimessa muille miten sitä pärjääkin niin vähällä.

Ja sitten ykskaks yllättää itsensä haikailemasta sen yhden ihanan pitkän villamekon perään. Olihan se varmasti vielä muuttokuormassa, enhän ole laittanut sitä eteenpäin kirppikselle? Tai toivoo voivansa surauttaa aamulla smoothien muuttolaatikon uumeniin syyskuun alussa säilötyllä sauvasekoittimella. Että voisi juoda aamukahvin lempimukistaan tai vaihtaa sänkyyn ne tutut lakanat.

Pukeutumisen suhteen valinnat ovat aika rajallisia, kun puhutaan kahdesta matkalaukusta. Niihin on kesä-, syys- ja talvivaatteiden lisäksi pitänyt mahduttaa viisi paria kenkiä, toilettilaukku, lääkelaukku, kannettava tietokone, epämääräinen kasa johtoja ja latureita, tärkeät paperit sekä se muu ylimääräinen sälä, jota ilman ei uskonut pärjäävänsä.

Raadollisinta tässä kaikessa taitaakin olla se oivallus, ettei ole ihan niin minimalisti, kuin itse uskoi olevansa. Ettei yksillä farkuilla ja kahdella mekolla pidemmän päälle eläminen olekaan niin vapauttavaa, kuin kuvitteli. Että on tottunut ympäröimään itsensä juuri niillä tietyillä tavaroilla arjen keskellä, ja olo tuntuu turvattomalta ja irralliselta ilman niitä.

Onneksi se asunto siellä jo odottaa, että pääsemme täyttämään sen omilla tavaroillamme. Eihän tässä ole enää kuin… hmm, kuusi viikkoa muuttopäivään.

 

Patikointia Alpeilla

Sunnuntaiaamu, kello herättää vapaapäivään liian aikaisin ja ulkona niin sankka sumu, ettei eteensä näe. Ensimmäiseksi vähän kahvia, sitten lisää kahvia ja hätäisesti tekaistu voileipä. Eväät laukkuun ja retkivermeet niskaan.

Pian istutaan autossa kohti Oberstdorfia, eikä kovin kauan tarvitse odottaa sumun hälvenemistä. Ulm on ilmeisesti oikein kuuluisa loppusyksyn ja alkukevään sumustaan, mutta lähempänä Alppeja aurinko paistaa huikean siniseltä taivaalta ja tien päällä on jo joukoittain muitakin etelän vuorille kauniista päivästä nauttimaan suuntaavia. Siltikin matkaan menee vain reilu tunti. Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.

Valitsemamme reitti ylös Fellhornille suosii huonopolvisia retkeilijöitä (minä), mutta ei ole ihan yhtä hellämielinen huonokuntoisille (jälleen minä). Kipuamme siis omin voimin ylös ja otamme hiihtohissin alas. Onneksi saan levähtää ennen huipulle nousua hissin väliasemalla, missä meitä ennen tulleet jo ottavat aurinkoa ilman paitaa, ja mistä janoisimmat (seurueemme miehet) saavat oluensa. Ravintolassa näyttää olevan tarjolla myös ihan kunnon ruokaa ja niin huikean herkullisen näköisiä ja valtavia kakkupaloja, että niiden voimin jaksaisi kiivetä vaikka Mont Blancille.

Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.

Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.

Mukana muuttava keittiö, ja muita uuden tulokkaan huomioita

En tunnustaudu kovin innokkaaksi kokiksi, vaikka leipoa kyllä saatan satunnaisesti. Silti kodissa kuuluu minusta olla kunnon keittiö. Tiedättehän, jääkaappi, säilytystilaa, vesipiste, hella ja uuni. Mielellään siivouskaappi, minne on kätevää sulloa kaikki mikä ei mahdu minnekään muualle.

Olinkin perin juurin hämmentynyt saksalaisesta tavasta viedä keittiö mukanaan uuteen kotiin muutettaessa. Asuntoa etsiessämme törmäsimme usein ilmoituksiin, joissa mainittiin että keittiön voi halutessaan ostaa edelliseltä asukkaalta. Vuokra siis sen 800 euroa kuussa, siihen päälle lämmitys ja muut kulut… niin ja se keittiö olisi sen 5,000 euroa. Paikallisen Ikean keittiöosastolla riittää varmasti jatkossakin asiakkaita.

Asunnon välittäjä oli sitä mieltä, että täällä halutaan kuljettaa mukana sitä hyväksi havaittua keittiötä, jota on tottunut käyttämään. Ja onhan se totta. Vuokralla aina asuneena sitä on yrittänyt sopeutua siihen mitä tarjolla on. Välillä osuu kohdalle lottovoitto, useimmiten ei.

Uudessa kodissamme ON keittiö, ja ihan toimivan tuntuinen sellainen onkin. Nykyinen asukas kertoi kokkaavansa ja leipovansa, kuten työtasolle jätetty kirkuvanpunainen KitchenAidin yleiskonekin todisti (asukas tosin tunnusti ettei sitä paljon käytä, vaan halusi sen koska se näyttää hienolta). Mutta siivouskaappia keittiössä ei ole, joten pitää joko hankkia riittävän kaunis imuri, jota jaksaa huoneen nurkassa katsella sellaisenaan, tai sulloa siivoustavarat vaatekaappiin. Jollaisia saksalaisissa asunnoissa ei tietenkään ole valmiina. Sanon tähänkin vaan että Ikea.

Siivoukseen liittyen mainittakoon myös pyykinpesu. On ilmeisesti ihan tavallista, että kerrostalossa on yhteinen pesuhuone, missä siistissä rivissä nököttävät jokaisen asunnon omat pesukoneet ja kuivausrummut. Ei siis varaustupa meininkiä, vaan sinne kellariin mennään käyttämään omaa pesukonetta. Uudemmissa asunnoissa näyttää jo järjestään olevan mahdollisuus sijoittaa pesukone asuntoon sisälle, kuten tulee olemaan meilläkin. Tai sitten jokaisella asunnolla on erillinen oma pieni pesuhuone – siellä kellarissa.

Kuvassa vuokrakeittiömme Helsingistä. Pieni, mutta toimiva 60-lukulainen superkeittiö, josta jäin erityisesti kaipaamaan kaasuhellaa, käytännöllistä I-muotoa, ja isoa siivouskaappia.

Kotia etsimässä

Takana on tasan kuukausi uutta elämää Saksassa. Suorastaan hämmentävältä on tuntunut tulla uuteen paikkaan ja saada välittömästi niin paljon hyviä vinkkejä ja käytännön apua tänne aikaisemmin kotiutuneilta Suomalaisilta.

Osasimme muun muassa odottaa, ettei asunnon löytyminen ole ihan niin yksinkertaista kuin kuvittelimme ja että sopivaa asuntoa voi joutua odottamaan kuukausia. Kysyntä on kovassa kasvussa ja hinnat nousussa, sillä Ulm sijaitsee kahden eteläisen suurkaupungin Stuttgartin ja Münchenin välimaastossa. Sijainti on ihanteellinen työmatkojen kannalta, jos haluaa käydä töissä isommassa kaupungissa, mutta asua rauhallisemmalla alueella. Alueella on myös useampi yliopisto, joten pienemmistä asunnoista saa näin syksyisin kilpailla opiskelijoiden kanssa.

Ulkomaalaisena ja huonosti saksaa puhuvana asunnon etsintä tuntui vieläkin haastavammalta. Olimme siis valmistautuneet uuvuttavaan näytöissä ja haastatteluissa ravaamiseen, mutta pääsimmekin lopulta melko helpolla.

Kävimme katsomassa kolmea hyvin eri tyyppistä asuntoa, eri puolilta Ulmia. Vain yhden näytön takeltelimme läpi saksaksi, muuten kaikki on hoitunut englanniksi. Päädyimme näistä kolmesta nykyaikaiseen ja toimivaan pohjakerroksessa olevaan asuntoon. Suurena vaikuttimena asuinalueen viihtyisyys sekä asunnon läheltä löytyvät palvelut, joista minä innostuin eniten luomukaupasta, Sami olutpanimon omasta ravintolasta. Eikä asunnon yhteydessä oleva ikioma terassi ole hassumpi sekään.

Oikeastaan ainoa miinus tässä yhtälössä on, että muuttamaan pääsemme vasta vuoden alusta, ellei nykyinen vuokralainen löydä itselleen uutta asuntoa jo aikaisemmin. Täällä vuokrasopimuksen irtisanomisaika on vuokralaisenkin puolelta kolme kuukautta, mikä uutta asuntoa etsiessä tuntuu hidastavan prosessia.

Mutta ei tämä väliaikainen asuntokaan ole hullumpi, joten eiköhän tässä pari kuukautta vielä jaksa omaa kotia odottaa.

Kuvat ovat Ulmin vanhasta kaupungista, eivät siis uuden kotimme lähistöltä. Mutta tuollainen iso valkoinen harjakattoinen talo se on meidän tuleva kotitalommekin.

 

 

Kuulumisia

Katsoin juuri; olen edellisen kerran kirjoittanut huhtikuun neljäs, aika tarkalleen puoli vuotta sitten. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenmoista.

Keväällä pakkasimme haikein mielin kotimme Koreassa ja lähetimme muuttolaatikot kontissa kohti Suomea. Tietoa tulevasta ei ollut, joten päätimme viettää kesän nähden sukulaisia ja ystäviä, siinä samalla Suomen kesästä nauttien. Pienen onnenkantamoisen myötä vuokrasimme asunnon Samin sukulaiselta Helsingin Roihuvuoresta ja pidimme kovasti siellä asumisesta. Tuli pyöräiltyä, juostua ja melottua. Todella hieno kesä, josta kiittäminen on myös kaikkia ihania ihmisiä ympärillämme.

Samin työpaikka Saksasta, Ulmista, varmistui elokuussa. Ei muuta kuin jälleen valmistelemaan muuttoa ja etsimään asuntoa. Voin kertoa, että ihan hetkeen ei enää tee mieli muuttaa. Asuntoa ei vielä ole, joten majailimme ensin muutaman viikon hotellissa ja nyt Airbnb asunnossa ainakin tämän kuun loppuun.

Suomesta tullut muuttokuorma odottaa Stuttgartissa varastossa uuden kotimme löytymistä. Jossain vaiheessa voi tulla ikävä talvivaatteita tai retkireppua, tai sitä yhtä paria kenkiä, joka ei enää mahtunut matkalaukkuun. Fiksusti pakkasin muuttokuormaan myös hiustenkuivaajani, vain todetakseni ettei sitä Airbnb asunnon varusteluun kuulunutkaan. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaa pärjäävänsä tosi vähälläkin.

Tervetuloa siis jatkamaan matkaa kanssamme, täällä muualla!

Last picture taken by Candice Stanzione.

Haikeutta ilmassa

Kirsikat kukkivat. Tuntuu kuin ne kestäisivät vain hetken, levittäen huumaavaa tuoksuaan, ja sitten huomaakin jo kävelevänsä terälehtien valkoisessa sateessa. Ja joka kevät kukkien kadotessa tulee haikeus.

Tänä keväänä haikeutta tuo myös päätöksemme lähdöstä. Melkein neljä vuotta ehdimme asua Koreassa ja siitä tuli kotimme. Nyt on kuitenkin aika suunnata eteenpäin. Minne tie vie, on vielä varmistumatta, mutta blogi pysynee mukana jatkossakin.

Alla kuvia viimeisiltä kuukausilta. Soraksanin kansallispuistosta, Gyeongjun hautakummuilta ja Soulin sykkeestä. Näitä maisemia ja pieniä hetkiä minun tulee valtavan ikävä.

Hahoen perinnekylässä

Olen lumoutunut Hahoen perinnekylästä. Reilun kuukauden sisään olen yöpynyt siellä kahdesti, kummallakin kerralla Bukchondaek nimisessä vanhassa Hanokissa. Paikkaa pitää yli 70 vuotias herra Ryu, joka edustaa sukuaan jo seitsemännessä polvessa ja on syystäkin sukunsa perinnöstä ylpeä.

Herra Ryu kertoi kuinka perinteisen majatalon pitäminen on raskasta, vaikkakin mieluista työtä. Talviaikaan vieraille on lämmitettävä huoneet puulla ja jokaisella huoneella on oma uuninsa, jonne on tehtävä tulet. Tällä perinteisellä ondol menetelmällä kuuma ilma kiertää lattian alla, lämmittäen lattiaan valetut kivet. Huoneessa nukutaan ohuella patjalla suoraan lattialla, jolloin makuualusta on lämmin, mutta huoneessa muuten on raikas ja viileä ilma. Ovet ja ikkunat kun ovat puukehikkoon kiinnitettyä paperia.

Kylä on myös Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kapeilla kujilla kävellessä todellakin aistii menneisyyden, sillä poissa ovat niin monen muun korealaisen turistikohteen krääsä ja ketjukahvilat.

Lisää tietoa kylästä ja Bukchondaekista:
https://en.wikipedia.org/wiki/Hahoe_Folk_Village
http://english.visitkorea.or.kr/enu/ATR/SI_EN_3_1_1_1.jsp?cid=755875

Big Island

Havaijin saaret ovat aikanaan muodostuneet merestä nousseista tulivuorista. Big Island eli Havaiji on niistä geologisesti nuorin, Mauna Kean (4 2016m) ja edelleen aktiivisen Mauna Loan (4 170m) hallitessa sen maisemaa. Saaren etelärinteellä oleva Kilauea on myös aktiivinen  ja purkautunut jatkuvasti aina vuodesta 1983 lähtien; ja purkautuu edelleen.

Itsensä tunsi varsin pieneksi ja mitättömäksi seisoessaan Kilauean päällä tietäen vain ohuen kuoren erottavan sinut alla vellovasta laavasta. Välillä maiseman peitti tulivuorista nouseva savusumu, joka sai silmät kirvelemään ja nenän tukkoon. Pimeällä Kilauean Halema’uma’u kraaterista hohkaava puna ja korviin kantautuva kohina olivat erityisen vaikuttavia, ainakin jos näköalapaikalle onnistui pääsemään yksin, ilman salamavalolla pimeässä räiskiviä japanilaisia.

Majoituimme Volcano nimisessä pienessä kylässä, lähellä Volcanon kansallispuistoa. Sijainti kansallispuiston kupeessa oli nappivalinta, ja niin oli itse majapaikkakin. Volcano Country Cottagen isäntäpari on pitänyt paikkaa jo 12 vuotta ja hukutti meidät heti alkuun vinkkeihin, mitä kaikkea meidän kannattaa vierailumme aikana ehdottomasti tehdä. Kaikki, aina kylmälaukuista, kartoista ja itseleivotusta banaanileivästä asti, oli hioutunut vuosien saatossa timanttiseksi paketiksi. Oma kahden hengen mökkimme oli kuulemma ollut hevostallina aikaisemmin, mutta nyt siellä oli kaikki mitä kodikkaaseen mökkiasumiseen ikinä tarvitaankaan.

Kolmessa päivässä ehdimme nähdä laavaa ja tulivuoria, merenrantaa, huikean tähtitaivaan, ja ajaa ylös Mauna Kealle pilvien yläpuolelle. Joimme länsirannikon Konan kahvia ja bongailimme tienvarsilta harvinaisia havaijinhanhia, nenejä. Poukkoilimme pick upin lavalla paahtavassa kuumuudessa ja tukahduttavassa hiekkapölyssä vain nähdäksemme vihreän hiekan rannan. Emmekä uskaltautuneet uimaan mereen rantakallioilta Havaijin eteläisimmässä kärjessä, vaikka saksalaiset turistit kallion reunalta alla vellovaan mereen rohkeasti hyppivätkin.

Havaijin maisemia

Aloha! Onnistuimme mahduttamaan kahden viikon matkallemme käynnin kolmella eri saarella: Oahulla, Mauilla ja Big Islandilla. Näistä varsinkin Big Island erosi maisemiltaan muista, mutta kaiken kaikkiaan olimme yllättyneitä miltä saarilla näytti. Mielikuvat Havaijista olivat rajoittuneet valtaviin aaltoihin, sademetsän peittämiin pystysuoriin vuorenrinteisiin ja vesiputouksiin. Näiden lisäksi näimme paljon muutakin ja tajusimme, että osa Havaijistakin on kuivaa ja karua. Eikä kaikkialla todellakaan ollut lämmin, ei ainakaan, jos yöpyi yli kilometrin korkeudessa pienessä mökissä.

Arvoimme ennen matkaan lähtöä, vuokraisimmeko auton vain osaksi aikaa vai kaikkialle muualle, paitsi Honoluluun. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi. Oahun ulkopuolella julkista liikennettä kulki huomattavasti harvemmin ja taksit olivat kalliita. Itse ajamalla pääsimme tutustumaan paljon monipuolisemmin saariin.

Tässä alkuun kuvakimara Oahulta ja Mauilta, joista Maui vei kyllä voiton tuulentuivertamilla hiekkarannoillaan ja meressä polskivine valaineen. Honolulun Waikiki Beach oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta kyllä me mieluummin jaoimme rannan havaijinhylkeen kuin korealaisten turistien kanssa.

Bye bye Honolulu! Matkalla Mauille odotimme jännittyneinä pitäisimmekö saaresta. Jo laskeutuessa näin lentokoneen ikkunasta valaan meressä ja Mauista tuli mielestäni välittömästi paras paikka maailmassa! Majapaikkamme Iilikahi entisessä valastuskylässä Lahainassa oli sekin täydellinen, piilossa asuinalueen keskellä, mutta silti aivan rannan tuntumassa.

Olimme lukeneet huikeista aalloista, mutta niitä oli nähty juuri ennen meidän tuloamme, eikä meitä niiden suhteen sitten onnistanut. Tosin Mauin pohjoispuolella aallot olivat silti ihan riittävän isoja vakuuttaakseen meidät pysymään visusti rannalla, riittävän kaukana vedestä. Ajoimme heti aluksi pohjoispuolen kuuluisaa rantareittiä, Road to Hanaa, jonka varrella maisemat todella olivat upeita ja vehreitä. Täysi vastakohta etelärannikon kuivuudelle, jonne asti sadetta harvemmin riittää saaren keskellä kohoavan vuoriston takia.

Etukäteen olimme miettineet myös ruokailujen hintavuutta, sillä Havaijilla kaikki oli kallista. Hyvää amerikkalaista perusruokaa, hodareita ja hampurilaisia, sai kuitenkin pikkukiskoista ihan sopuhintaan.

Mauilla pääsimme melko lähelle ryhävalaita järjestetyllä valasretkellä, mutta enemmän nautimme kyllä kolmen tunnin aamuvarhaisesta melontaretkestä. Hiljaisuuden rikkoivat vain valaiden puhahdukset, niiden noustessa pintaan hengittämään.

Snorklatessa saimme ihailla merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja. Näkyvyys vedessä oli hyvä, mutta koralli surullista kyllä suurimmaksi osaksi kuollutta.

Koreassa ei kauan odotella

Tässä on jo alkuvuodesta tullut useampaan otteeseen eteen tilanteita, joissa suomalainen ei osaa kuin ihmetellä korealaista ripeyttä. Tai hätäisyyttä, vähän tilanteesta riippuen.

Sami täyttää vuosittain korealaisen veroilmoituksen. Tänä vuonna tammikuun 11. päivä tuli ohjeet, että ilmoituksen valmistelut voi aloittaa ja verovirasto aukaisi nettipalvelun tammikuun 15. päivä tietojen lataamista varten. Kaikki edellisen vuoden tiedot pitää olla syötettynä firman tietokantaan viimeistään tammikuun 21. päivään mennessä. Ja kyllä, Koreassa työnantaja periaatteessa käsittelee veroilmoituksen. Mahdolliset palautukset tai lisäverot ovat tiedossa tammikuun 29. päivä, jolloin ne joko maksetaan tai vähennetään suoraan palkasta. Kolmessa viikossa siis ohi koko homma.

Korea pääsi yllättämään myös yhtenä tammikuisena lauantaina. Kello oli 22:40 ja olimme kotona. Olin juuri saanut pestyä hampaat ja Sami sängyssä lukemassa kirjaa, kun ovikello soi. Ryntäsin ovelle (pitää olla nopea), jonka takana odotti postinkantaja kirjatun kirjeen kera. Korealainen pankkimme oli lähettänyt uuden pankkikortin, joten tokihan se oli luontevaa toimittaa perille mitä pikimmiten. Kuten myöhään lauantai-iltana.

Tai kun joulupäivän sähkökatkos katkaisi nettiyhteyden. Suomalainen odotti kärsivällisesti muutaman päivän, josko se yhteys siitä palaisi ihan itsekseen. Lopulta piti kuitenkin nöyrtyä soittamaan asiakaspalveluun ja pyytää joku paikan päälle katsomaan mistä kiikastaa. Asiakaspalvelusta pahoiteltiin, että huoltomies ehtii paikalle vasta myöhään iltapäivällä. Soitosta meni puoli tuntia ja korjaaja oli paikalla, korjasi vian ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Liikenteessä hätäisyys on jokapäiväistä. Punaisia valoja päin ajetaan jatkuvasti, pikkuhiljaa hivuttaen tai torvet soiden. Jälkimmäistä harrastavat eritoten bussit. Täällä saa myös kääntyä oikealle punaisilla valoilla, varovaisuutta noudattaen. Tämä tarkoittaa usein oikealle kääntymässä olevia hermoheikkoja kuskeja, jotka ohittavat sinut vasemmalta, kun olet itse pysähtynyt antamaan tietä suojatietä ylittäville jalankulkijoille. Niin, ja vilkun käyttäminen tuntuu vaativan aivan liikaa aikaa.

Ravintoloissa ei ole tarkoitus istua rupattelemassa niitä näitä, vaan sinne mennään syömään. Nopeasti. Hyvää tässä on tosin se, että usein pöydissä on kutsunappi, jota painamalla saa tarjoilijan nanosekunnissa paikalle. Lasku tuodaan heti tilauksen jälkeen ja se maksetaan aina ulko-oven läheisyydessä olevalle tiskille, joten laskuakaan ei tarvitse odotella.

Tähän korealaiseen ripeyteen on jo niin tottunut, ettei oikein edes muista miten ennen on pystynyt mitään odottamaan. Vaikka kyllä sitä täälläkin vaaditaan välillä malttia, ainakin liikenneruuhkissa ja alennusmyyntien kassajonoissa.

Kuva otettu viime kesänä Suomesta, kun ei ollut kiire minnekään.