Australia 1/3: surffiaaltoja ja sademetsää

Kotiin on palattu, laukut purettu ja laukun pohjalta imuroitu viimeisetkin rantahiekat. Reissu oli kertakaikkisen mahtava, mistä kiittäminen erityisesti paikallisia isäntiämme! En muista milloin viimeksi lähtö kotiin olisi tuntunut näin vaikealta.

Matkamme reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Gold Coast – Lamington National Park – Melbourne – Sydney ja välille Melbourne-Sydney tuhottomasti autolla ajettuja kilometrejä. Tässä ensin kuvasaldoa parilta ensimmäiseltä päivältä, jotka vietimme Gold Coastilla ja Lamington National Parkissa.

Täytyy kyllä myöntää, että vaikkei mikään rantaleijona olekaan, niin Gold Coastin lempeät aallot, pehmeä hiekka ja lämmin merivesi tuntuivat Korean talven jälkeen aikas mukavilta. Edes rannalla köllötellyt sininen meduusa ei saanut pysymään pois vedestä.

Majoituimme ystävien kotona, pienen kävelymatkan päässä rantahulinasta. Aamuauringossa parvekkeelta avautui kaunis maisema. Kuulemma lahteen ui väliin delfiinejäkin, mutta vaikka miten odotin, päättivät nyt pysytellä avarammilla vesillä. Lainasimme isäntäväen kajakkia ja kävimme melomassa, nauttien illan rauhallisuudesta ja laskevan auringon valaisemista rakennuksista.

 

Ei paista aurinko aina Surfer’s Paradisessakaan. Toisena aamunamme heräsimme sateeseen, mutta se ei pahemmin haitannut, sillä olimme matkalla Lamingtonin kansallispuistoon, keskelle sademetsää. Matkalla aurinko väliin paistoi, väliin satoi ja perillä vettä vasta tulikin. Mutta niinhän sademetsässä kuuluukin.

Nämä kaverit tulivat tervehtimään meitä majoituksen parvekkeelle. Kuten kävi myös bandicoot (ehkä lähinnä rotan näköinen pussieläin), muutama muu lintu sekä red-necked pademelon (pieni kengurun näköinen otus, suomeksi vallabi). Ei tarvinnut kuin istua ja odottaa.

Ennen illallista päätimme yltyvästä sateesta huolimatta käydä vähän kävelemässä. Ehkä reilun puolen tunnin reippailun jälkeen kömmimme mutaiselta metsäpolulta takaisin asfaltille… ja sade loppui siihen. Sami oli haalinut paljaisiin sääriinsä iilimatoja peräti neljä yksilöä, joita siinä sitten ihailimme. Yksi oli vielä kiinnittymättä, kaksi muuta kiemurteli pienenä lierona ja yksi oli jo pullea imemästään verestä. Saimme kaikki poistettua paikallisten avustuksella, mutta mutaiseen metsään meno ei enää tuntunut yhtä houkuttelevalta.

Kävellessämme illalliselta takaisin huoneeseemme, pomppasi puskasta opossumi melkein syliimme. Ja ilta vain parani opastetulla kiiltomatoretkellä, missä opimme paljon näistä sademetsän kätköissä elävistä hyönteisistä. Oli oikeasti mykistävää katsella pimeässä metsässä edessä sinivihreänä välkehtivää seinämää, kuin linnunrata olisi levitetty eteemme.

Lamingtoniin on rakennettu ensimmäinen canopy walk eli puiden latvustossa kulkeva polku. Se olikin lyhyydestään huolimatta aika huikea, samoin kuin aina 30 metrin korkeuteen asti nouseva näköalatasanne, joka oli rakennettu suoraan puuhun. Uskaltauduin kiipeämään ensimmäiselle tasanteelle 24 metriin, sitten loppui rohkeus ja tyydyin tähyilemään Samin kengänpohjia. Koko höskä kun tietysti huojui ja heilui, niin kuin nyt puun kuuluukin.

Sademetsäreissun suurimmasta yllätyksestä vastasi aamuvarhaisen linturetken sisältö. Opimme nimittäin, että itse Sir David Attenborough oli ollut paikalla kuvaamassa BBC:n uusimpaan luontosarjaan jaksoa, jossa kerrotaan Satin Bowerbird linnusta, suomeksi Satiinilavastajasta. Muistan hyvin tuon jakson ja miten olen aina yhtä hämmästyneenä seurannut koiraspuolisen lavastajalinnun outoa tapaa liehitellä naaraita, rakentamalla risuista ”portti” ja järjestelemällä sen ympärille sinisiä esineitä. Kuvittelin kuvausten tapahtuneen sademetsän uumenissa. Jossain, minne kuvausryhmän on täytynyt rämpiä päiväkausia painavia varusteita kantaen. Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Ensimmäinen lavastajalinnun areena oli ehkä viidenkymmenen metrin päässä majapaikan pääsisäänkäynniltä, heti ajotien reunassa olevissa puskissa. Hieno lintu kaikesta huolimatta.

Auton ratissa, ainakin radalla

Vähän taas väliaikatietoja ajokorttiprojektissa. Kirjallisen jälkeen valitsin hintavertailun perusteella oman kylän korealaisen autokoulun, joka osoittautui melko kulahtaneeksi ja pieneksi, mutta hyvin ystävälliseksi paikaksi. Koululle oli järjestetty shuttle-kyyti, lähes omalta kotiovelta koulun ovelle, ja sen varaaminen onnistui kätevästi tekstiviestillä tai puhelinsoitolla shuttlen kuljettajalle.

Ensimmäiseksi istuin kylmässä luokkahuoneessa puisessa miniatyyripulpetissa viisi tuntia, kuunnellen opettajan eittämättä mielenkiintoista opetusta, ymmärtäen pääkohdat, arvaten loput. Katsottiin myös pari videota, jotka tuntuivat olevan samalta aikakaudelta pulpettien kanssa, sillä niissä onnettomuuspaikalta lähdettiin autolla lähimmälle puhelinkiskalle soittamaan hätäpuhelua. Kännyköistä ollut vielä tietoakaan. Jokaisen tunnin päätteeksi kaikkien piti käydä tunnistautumassa sormenjäljellä, että koulu pystyy todistamaan tunnit käydyiksi.

Maanantaina vuorossa piti olla kaksi ajoradalla tapahtuvaa oppituntia, mutta toisin kävi. Seurasin opettajaa autoon vain todetakseni sen olevan automaattivaihteinen, kun nimenomaan oli puhuttu manuaalikortin ajamisesta kouluun kirjauduttaessa. Sama asia oli myös painettuna papereissani. Pienen selvittelyn jälkeen kävi kuitenkin ilmi, ettei koululla ole lainkaan manuaalivaihteista henkilöautoa.

Edessä oli siis väistämättä autokoulun vaihto. Ystävällisesti soittivat toiseen kouluun Suwonissa ja varmistivat puolestani, että siellä vaihteiden vaihto onnistuu, minkä jälkeen hyppäsin bussiin ja suuntasin paikan päälle hoitamaan uudelleen kirjautumisrituaalit ja sopimaan ajan ajorataopetukselle.

Uusi koulu on kauempana, mutta isompi ja organisoituneempi. Mutta autot näyttävät ihan yhtä kulahtaneilta, henkilökunta on ihan yhtä ystävällistä ja ihan yhtä paljon sielläkin puhutaan englantia, eli ei sanaakaan.

Eilen opettelin kahden tunnin ajan ajoradalla kuinka saan auton käyntiin, miten vaihdan vaihteita, kuinka valot, vilkut ja pyyhkijät toimivat sekä vielä sen eteenpäin liikkumisen ja pysähtymisenkin. Niin, eikä kaasupolkimeen edes koskettu, vaan kaikki liikkuminen tapahtui pelkällä kytkimellä. Nämä opeteltiin tämänpäiväistä ajoratakoetta varten, eikä kielitaitoa pahemmin tarvittu, kun vain painoin oikean järjestyksen mieleeni. Oikeastaan ainoa kinkkinen kohta oli vaihteen vaihtamisen kanssa, sillä kokeessa tietokone pyytää vaihtaamaan joko ykköselle tai pakille, ja minun piti keksiä kumpaa kysytään. Opettajani oli vanhempi mies, joka aluksi vaikutti kovin kärsimättömältä, mutta osoittautui lopulta ihan mukavaksi. Olin kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti oppinut tarvittavat asiat ja hän saattoi huokaista helpotuksesta.

Tänään suuntasin varsinaiseen ajoratakokeeseen. Vatsassa lenteli perhosia ja ne olivat muuttua varpusiksi siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun pitää istua autoon yksin, ilman opettajan turvaa. Ja vielä kuulokkeet päässä, sillä autokoulun vierestä nousee tiuhaan tahtiin hävittäjiä, eikä metelin yli aina tahdo kuulla tietokoneen opastusta. Olo oli vähän hassu, istuessani siinä ensimmäistä kertaa yksin ratin takana, kuulokkeet päässä.

Tuollaisella keltaisella hirmulla sitä minäkin tänään ajelin. Ensin koetta avustava opettaja toi eteeni automaattiauton, mutta jossain valvontakopin uumenissa oltiin hereillä ja radalla kajahti kaiuttimista ohjeistus. Auto vaihtui pikapikaa toiseen. Ajettava matka oli huikeat 50 metriä, jonka puolivälissä piti tehdä hätäjarrutus ja iskeä hätävilkut päälle.

Alakuvassa toisia harjoittelemassa edistyneempiä juttuja, kuten mutkaan ajoa.

Koe meni hienosti. Tietokoneen sepustuksesta sain napattua juuri sen mitä pitikin ja osasin vaihtaa ykkösen sijasta pakille. Varsinaiset ajotunnit (joita päädyin nyt alkuun ottamaan pakollisen kuuden sijasta 12) on nekin jo sovittu. Maaliskuun puoliväliin mennessä minulla saattaa jo olla ajokortti!