Patikointia Alpeilla

Sunnuntaiaamu, kello herättää vapaapäivään liian aikaisin ja ulkona niin sankka sumu, ettei eteensä näe. Ensimmäiseksi vähän kahvia, sitten lisää kahvia ja hätäisesti tekaistu voileipä. Eväät laukkuun ja retkivermeet niskaan.

Pian istutaan autossa kohti Oberstdorfia, eikä kovin kauan tarvitse odottaa sumun hälvenemistä. Ulm on ilmeisesti oikein kuuluisa loppusyksyn ja alkukevään sumustaan, mutta lähempänä Alppeja aurinko paistaa huikean siniseltä taivaalta ja tien päällä on jo joukoittain muitakin etelän vuorille kauniista päivästä nauttimaan suuntaavia. Siltikin matkaan menee vain reilu tunti. Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.

Valitsemamme reitti ylös Fellhornille suosii huonopolvisia retkeilijöitä (minä), mutta ei ole ihan yhtä hellämielinen huonokuntoisille (jälleen minä). Kipuamme siis omin voimin ylös ja otamme hiihtohissin alas. Onneksi saan levähtää ennen huipulle nousua hissin väliasemalla, missä meitä ennen tulleet jo ottavat aurinkoa ilman paitaa, ja mistä janoisimmat (seurueemme miehet) saavat oluensa. Ravintolassa näyttää olevan tarjolla myös ihan kunnon ruokaa ja niin huikean herkullisen näköisiä ja valtavia kakkupaloja, että niiden voimin jaksaisi kiivetä vaikka Mont Blancille.

Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.

Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.

Hahoen perinnekylässä

Olen lumoutunut Hahoen perinnekylästä. Reilun kuukauden sisään olen yöpynyt siellä kahdesti, kummallakin kerralla Bukchondaek nimisessä vanhassa Hanokissa. Paikkaa pitää yli 70 vuotias herra Ryu, joka edustaa sukuaan jo seitsemännessä polvessa ja on syystäkin sukunsa perinnöstä ylpeä.

Herra Ryu kertoi kuinka perinteisen majatalon pitäminen on raskasta, vaikkakin mieluista työtä. Talviaikaan vieraille on lämmitettävä huoneet puulla ja jokaisella huoneella on oma uuninsa, jonne on tehtävä tulet. Tällä perinteisellä ondol menetelmällä kuuma ilma kiertää lattian alla, lämmittäen lattiaan valetut kivet. Huoneessa nukutaan ohuella patjalla suoraan lattialla, jolloin makuualusta on lämmin, mutta huoneessa muuten on raikas ja viileä ilma. Ovet ja ikkunat kun ovat puukehikkoon kiinnitettyä paperia.

Kylä on myös Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kapeilla kujilla kävellessä todellakin aistii menneisyyden, sillä poissa ovat niin monen muun korealaisen turistikohteen krääsä ja ketjukahvilat.

Lisää tietoa kylästä ja Bukchondaekista:
https://en.wikipedia.org/wiki/Hahoe_Folk_Village
http://english.visitkorea.or.kr/enu/ATR/SI_EN_3_1_1_1.jsp?cid=755875

Big Island

Havaijin saaret ovat aikanaan muodostuneet merestä nousseista tulivuorista. Big Island eli Havaiji on niistä geologisesti nuorin, Mauna Kean (4 2016m) ja edelleen aktiivisen Mauna Loan (4 170m) hallitessa sen maisemaa. Saaren etelärinteellä oleva Kilauea on myös aktiivinen  ja purkautunut jatkuvasti aina vuodesta 1983 lähtien; ja purkautuu edelleen.

Itsensä tunsi varsin pieneksi ja mitättömäksi seisoessaan Kilauean päällä tietäen vain ohuen kuoren erottavan sinut alla vellovasta laavasta. Välillä maiseman peitti tulivuorista nouseva savusumu, joka sai silmät kirvelemään ja nenän tukkoon. Pimeällä Kilauean Halema’uma’u kraaterista hohkaava puna ja korviin kantautuva kohina olivat erityisen vaikuttavia, ainakin jos näköalapaikalle onnistui pääsemään yksin, ilman salamavalolla pimeässä räiskiviä japanilaisia.

Majoituimme Volcano nimisessä pienessä kylässä, lähellä Volcanon kansallispuistoa. Sijainti kansallispuiston kupeessa oli nappivalinta, ja niin oli itse majapaikkakin. Volcano Country Cottagen isäntäpari on pitänyt paikkaa jo 12 vuotta ja hukutti meidät heti alkuun vinkkeihin, mitä kaikkea meidän kannattaa vierailumme aikana ehdottomasti tehdä. Kaikki, aina kylmälaukuista, kartoista ja itseleivotusta banaanileivästä asti, oli hioutunut vuosien saatossa timanttiseksi paketiksi. Oma kahden hengen mökkimme oli kuulemma ollut hevostallina aikaisemmin, mutta nyt siellä oli kaikki mitä kodikkaaseen mökkiasumiseen ikinä tarvitaankaan.

Kolmessa päivässä ehdimme nähdä laavaa ja tulivuoria, merenrantaa, huikean tähtitaivaan, ja ajaa ylös Mauna Kealle pilvien yläpuolelle. Joimme länsirannikon Konan kahvia ja bongailimme tienvarsilta harvinaisia havaijinhanhia, nenejä. Poukkoilimme pick upin lavalla paahtavassa kuumuudessa ja tukahduttavassa hiekkapölyssä vain nähdäksemme vihreän hiekan rannan. Emmekä uskaltautuneet uimaan mereen rantakallioilta Havaijin eteläisimmässä kärjessä, vaikka saksalaiset turistit kallion reunalta alla vellovaan mereen rohkeasti hyppivätkin.

Havaijin maisemia

Aloha! Onnistuimme mahduttamaan kahden viikon matkallemme käynnin kolmella eri saarella: Oahulla, Mauilla ja Big Islandilla. Näistä varsinkin Big Island erosi maisemiltaan muista, mutta kaiken kaikkiaan olimme yllättyneitä miltä saarilla näytti. Mielikuvat Havaijista olivat rajoittuneet valtaviin aaltoihin, sademetsän peittämiin pystysuoriin vuorenrinteisiin ja vesiputouksiin. Näiden lisäksi näimme paljon muutakin ja tajusimme, että osa Havaijistakin on kuivaa ja karua. Eikä kaikkialla todellakaan ollut lämmin, ei ainakaan, jos yöpyi yli kilometrin korkeudessa pienessä mökissä.

Arvoimme ennen matkaan lähtöä, vuokraisimmeko auton vain osaksi aikaa vai kaikkialle muualle, paitsi Honoluluun. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi. Oahun ulkopuolella julkista liikennettä kulki huomattavasti harvemmin ja taksit olivat kalliita. Itse ajamalla pääsimme tutustumaan paljon monipuolisemmin saariin.

Tässä alkuun kuvakimara Oahulta ja Mauilta, joista Maui vei kyllä voiton tuulentuivertamilla hiekkarannoillaan ja meressä polskivine valaineen. Honolulun Waikiki Beach oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta kyllä me mieluummin jaoimme rannan havaijinhylkeen kuin korealaisten turistien kanssa.

Bye bye Honolulu! Matkalla Mauille odotimme jännittyneinä pitäisimmekö saaresta. Jo laskeutuessa näin lentokoneen ikkunasta valaan meressä ja Mauista tuli mielestäni välittömästi paras paikka maailmassa! Majapaikkamme Iilikahi entisessä valastuskylässä Lahainassa oli sekin täydellinen, piilossa asuinalueen keskellä, mutta silti aivan rannan tuntumassa.

Olimme lukeneet huikeista aalloista, mutta niitä oli nähty juuri ennen meidän tuloamme, eikä meitä niiden suhteen sitten onnistanut. Tosin Mauin pohjoispuolella aallot olivat silti ihan riittävän isoja vakuuttaakseen meidät pysymään visusti rannalla, riittävän kaukana vedestä. Ajoimme heti aluksi pohjoispuolen kuuluisaa rantareittiä, Road to Hanaa, jonka varrella maisemat todella olivat upeita ja vehreitä. Täysi vastakohta etelärannikon kuivuudelle, jonne asti sadetta harvemmin riittää saaren keskellä kohoavan vuoriston takia.

Etukäteen olimme miettineet myös ruokailujen hintavuutta, sillä Havaijilla kaikki oli kallista. Hyvää amerikkalaista perusruokaa, hodareita ja hampurilaisia, sai kuitenkin pikkukiskoista ihan sopuhintaan.

Mauilla pääsimme melko lähelle ryhävalaita järjestetyllä valasretkellä, mutta enemmän nautimme kyllä kolmen tunnin aamuvarhaisesta melontaretkestä. Hiljaisuuden rikkoivat vain valaiden puhahdukset, niiden noustessa pintaan hengittämään.

Snorklatessa saimme ihailla merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja. Näkyvyys vedessä oli hyvä, mutta koralli surullista kyllä suurimmaksi osaksi kuollutta.

Pearl Harbor

Hawaiin matka tarjosi minulle mahdollisuuden pitkäaikaisen haaveen toteuttamiseen, eli vierailuun Pearl Harborissa. Sotahistoria on minulle suuri kiinnostuksen aihe, ja Pearl Harbor on yksi siihen liittyviä merkittävimpiä paikkoja maailmassa.

Lyhyesti historiaa, Japani suoritti aamulla 7.12.1941 yllätyshyökkäyksen lentotukialuksilta Pearl Harboriin, upottaen merkittävän osan Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivastosta. Tämä teko tempaisi Yhdysvallat viimein täysillä mukaan toiseen maailmansotaan. Yhdysvalloilta kesti tovin toipua iskusta antaen Japanille mahdollisuuden valloittaa Aasiasta alueita, mutta sodan lopputuloksena Japani joutui antautumaan ehdoitta vajaa neljä vuotta myöhemmin.

Pearl Harborin tärkeimmät nähtävyydet ovat USS Arizonan muistomerkki, USS Missouri taistelulaiva, USS Bowfin sukellusvene, ja Tyynenmerin ilmailumuseo. Näistä Missouri ja Bowfin kiinnosti ehkä eniten, sillä en ole kummankaan tyyppisissä aluksissa koskaan vieraillut. Ilmailumuseo oli pakko jättää väliin tällä kertaa, yhteen päivään mahtuu vain tietty määrä.

USS Arizona (BB-39) muistomerkki

Taistelulaiva USS Arizonan kohtalo oli koko hyökkäyksen traagisin tapahtuma. Alus sai useita osumia Japanilaisten torpedoista ja pommeista, kunnes yksi aiheutti katastrofaalisen tuhon. Se läpäisi laivan etukannen, ja räjähti aluksen haavoittuvimmassa osassa eli ammusvarastossa. Tästä seurannut valtava räjähdys ja muu tuho tappoi suurimman osan miehistöä, 1,177 menehtyi koko 1,512 miehistöstä.

USS Arizona hyökkäyspäivänä räjähdyksen jälkeen (kuva: http://www.history.com)

Nykyään Arizona makaa yhä sataman pohjassa samassa paikassa minne se upposi. Sen päälle on rakennettu muistomerkki, jonne vierailijat voivat mennä katselemaan hylkyä. Vedenpinnan yläpuolella on enää yhden tykkitornin runko, muita osia näkee öljyisen vedenpinna alla.

Muistomerkillä on myös muistolaatta jossa on kaikkien kuolleiden nimet kaiverrettuna, heistä monet ovat yhä haudassa hylyn sisällä. Hyökkäyksestä henkiinjääneillä miehistön jäsenillä on mahdollisuus kuoltuaan tulla myös haudatuksi hylkyyn toverien joukkoon, näin on tapahtunut viimeksi viime vuonna.

 

USS Missouri (BB-63)

USS Missouri, ”Mighty Mo”, on vuonna 1944 valmistunut Iowa-luokan taistelulaiva. Ominaisuuksiltaan se on ollut taistelulaivojen aatelia, mutta koska toinen maailmansota näytti niiden olevan vanhentunut konsepti, jäi se myös viimeiseksi valmistetuksi koko maailmassa. Se on ollut vuodesta 1998 pysyvästi ankkuroituna museolaivana satamassa.

Vierailijat pääsevät tutkimaan alusta kolmella tapaa. Omatoimisesti häröillen, peruskiertueella oppaan kanssa, tai laajennetulla yksityisellä kiertueella. Kahdessa ensimmäisessä pääsee näkemään lähinnä ylempiä kansia, laajassa mennään läpi koko alus viiden tunnin aikana. Me menimme ihan omillamme, koittaen ymmärtää kaikkea ihmeellistä.

Mighty Mo on valtavan kokoinen. Se painaa 45,000 tonnia, sen pääaseina on 9 x 16 tuumaiset tykit, ja miehistöä enimmillään 2,700. Kyseessä on siis pieni kaupunki veden päällä, alusta tutkiessa voi päätyä parturiin, hammaslääkärille tai postitoimistoon.

Näkymä komentosillalta

Koska laivan ohjauskyvyn säilyttäminen taistelussa on erityisen tärkeää, on ruorimies ollut erittäin vahvasti suojatussa bunkkerissa

Laivan päätykit ovat todella massiiviset

Missouri osallistui vuosina ’44-’45 useisiin taisteluihin Japania vastaan, mutta sen lisäksi sen historiaan kuuluu erityinen tapahtuma. 2.9.1945 kenraali MacArthur ja muut liittoutuneiden edustajat vastaanottivat sen kannella Japanin delegaation, ja Japanin lopullinen antautumissopimus allekirjoitettiin. Tämä myös päätti virallisesti koko toisen maailmansodan. Tämä kannen osa on saanut nimen ”Surrender Deck”, ”Antautumiskansi”.

Antautumissopimuksen allekirjoitus Missourin kannella (kuva: http://www.nps.gov)

Missouri näki toisen maailmansodan jälkeen vielä paljon toimintaa. Se osallistui esimerkiksi parin vuoden ajan myös Korean sotaan, antaen tulitukea YK-joukoille ja oli osana Incheonin maihinnousua. Tämän jälkeen vuonna 1955 se laitettiin pitkäksi aikaa hyllylle, kunnes vuonna 1982 se otettiin uudelleen käyttöön kun Yhdysvallat tarvitsivat kipeästi lisää laivoja. Asejärjestelmät ja kaikki muukin modernisoitiin täysin, ja alus oli taas valmis tositoimiin. Se oli mukana ensimmäisessä Persianlahden sodassa, ja käytännössä ampui sen ensilaukaukset 17.1.1991.

Visiitti oli todella kiehtova, on jännää kuljeksia pitkin sokkeloisia käytäviä ja tutkiskella paikkoja, miettiä mitähän täälläkin on tehty. Kaikkialla on hyvin vahva sotilaskaluston tuoksu. Mielikuvitus pyörii ylikierroksilla kun miettii millaista tuolla on ollut silloin kun on täysi miehitys ja toiminta päällä, ja millaista on mahdollinen luppoaika.

 

USS Bowfin (SS-287)

Viimeisenä kohteena meillä oli sukellusvene USS Bowfin. Se toimi vuodesta 1943 sodan loppuun asti, suorittaen yhdeksän partiotehtävää. En ole aiemmin päässyt käymään sukellusveneessä sisällä, joten tämä oli kovasti odotettu mahdollisuus.

Jos Missouri tuntui hieman ahtaalta, on Bowfin toiseen potenssiin. Kaikki on tiivisti tungettu täyteen ja optimoitu, edes ilman että olisi ollut täydessä lastissa. Minkäänlaisesta yksityisyydestä ei varmasti ollut tietoakaan. Pitkällä reissulla on ollut varmaan melko tiivis tunnelma.

Mittareita, vipuja, hanoja, säätimiä, kytkimiä, lamppuja, messinkiä, terästä, niistä on sukellusveneet tehty.

Mukava päätös Pearl Harborin kiertelylle, päivä oli ehdottoman hieno. Kaiken tämän jälkeen alkoi olla jo melko väsynyt, paljon jäi vielä näkemättä. Itse alusten lisäksi olisi vielä kattavia museoita Pearl Harboriin ja sotaan liittyen. Plus tietenkin se ilmailuosuus kokonaan. Sitten joskus uudestaan.

Piipahdus Bangkokin vilinään

Kesällä lensimme Bhutaniin Bangkokin kautta ja hemmottelimme itseämme muutamalla yöllä Grand Hyatt Erawan hotellissa. Juurikin sen Erawanin pyhäkön vieressä, missä 17.9. tapahtui tuhoisa pommi-isku. Nyt jälkeenpäin kuvia katsellessa tuntuu vaikealta ymmärtää tapahtunutta, paikan päällä kaikki oli vain mielenkiintoista ja kiehtovalla tavalla kaoottista. Mitä nyt tuktuk-kyyti sai sykkeet koholle.

Mutta niinhän se menee, että maailmalla liikkuessaan kohtaa enemmän tai vähemmän kontrolloitavissa olevia riskejä, jotka on vain hyväksyttävä osana matkustamista. Näin keski-ikäistyessä sitä huomaa olevansa huomattavasti turvallisuushakuisempi, mutta silti aina on olemassa onnettomuuden tai terrorisminkin vaara. Asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan vain tiettyyn pisteeseen asti.

Bangkok ja Thaimaa silti edelleen kiinnostavat, tuo kesäinen pysähdys kun oli niin hätäinen ja itselleni myös ensimmäinen Thaimaan matka. Se on varmaan aloitettava seuraavan reissun suunnittelu!

Achasanilta nähtyä

Kun kipuaa Achasanille, Soulin itäpuolella kohoavalle kukkulalle, luultavimmin jossain vaiheessa suu loksahtaa auki. Näköalat kaupunkiin ovat huikeat ja viimeistään tuolloin tajuaa, miten valtava Soul on. Taloja jatkuu ja jatkuu silmänkantamattomiin, joka puolella.

Achasanin reitti on osa Soulia kiertävää Dullegil reittiverkostoa ja se on määritelty helpoksi. En kuitenkaan suosittele lastenrattaiden kanssa yrittämistä, vaikka muutama maastopyöräilijä olikin päätynyt lähelle huippua – kannettuaan pyörät ensin rappusia pitkin ylös. Reitin varrella on muutama jyrkempi portaikko ja kivisempi kohta, mutta muuten kyllä helppoa etenemistä.

Achasanille pääsee helposti julkisilla ja kesken reitin voi valita useammankin metroaseman joiden kautta palata takaisin kaupungin sykkeeseen. Tosin riittää niitä ihmisiä Achasanillakin, juurikin tuon lähestyttävyyden takia. Nälkä tai janokaan ei pääse yllättämään, sillä jos omat eväät loppuvat, voi polun varrelta ostaa naposteltavaa. Meidän siellä kävellessämme myytiin jopa jäätelöä. Pienet polunvarsiravintolat pikkuruisine muovituoleineen olivat supersymppiksiä ja näyttivät vetävän tehokkaasti puoleensa makkolinjanoista vanhempaa retkikansaa.

Taekwondo, Korean kansallislaji

Pääsimme tutustumaan uutuuttaan kiiltelevään, vasta vuoden auki olleesen Taekwondo-keskukseen Mujussa. Seurasimme siellä huikeaa lajia esittelevää näytöstä ja kokeilimme myöhemmin itsekin muutamia taekwondon liikkeitä. Meille kerrottiin, että näytöksen suorituksiin pääsee viidentoista vuoden harjoittelun jälkeen. Lohdutti, sillä oma toikkarointi oli videokuvan perusteella aika säälittävää katsottavaa…

 

Sami kokeili klassista tiilien rikkomista tehtävärastilla. Kaikki tiilet toki menivät rikki, mutta jatkossa ehkä jätetään taekwondot muille…

Vaihe 1.

Vaihe 2.

Woraksanin vuoristomaisemissa

Viikonloppuna ajeltiin Woraksanin kansallispuistoon nauttimaan raittiista ulkoilmasta ja vuoristomaisemista. Aurinko paistoi jo kuumasti, mutta varjopaikoissa pitkähihainen tuntui vielä tarpeelliselta. Omilla korkeuksillamme kirsikkapuut olivat kukkineet jo aikoja sitten, Woraksanissa ne tuntuivat olevan parhaimmassa loistossaan.

Lounaaksi nautimme ympäröiviltä vuorilta kerätyistä kasviksista valmistettua ruokaa. Ja seurasimme miten viereinen pöytäseurue kumosi makkolia. Siitä on hyvä jatkaa jyrkille ja kivisille poluille hoipertelemaan. Tosin oltiin jo iltapäivän puolella, joten ehkäpä herrat olivat jo suorittaneet päivän patikoinnit. Mene ja tiedä. Mutta todella paljon niitä makkoli- ja sojupulloja näkee vuoren huipuillakin osana eväsvarustusta.

Puiston laidalla maisema muuttui epätodellisen tuntuiseksi järvimaisemaksi. Järviä kun ei turhan usein Korean niemimaalla tule vastaan. Uimaankin tuonne olisi voinut uskaltautua, tai melomaan. Ainakaan vielä ei vedessä näkynyt ketään, ei edes yhtä venettä.

Puistosta lähtiessä alkoi tehdä mieli kahvia ja poikkesimme tienvarressa näkyvään kahvilaan. Ostimme herttaiselta rouvalta törkyhintaiset kahvit, totesimme niiden maistuvan kamalalle ja kaadoimme ne vaivihkaa parkkipaikalla viemäriin, kun emme kehdanneet niitä pöytäänkään juomattomina jättää. Maaseudulla ei siis kannata luottaa siihen, että kahvihammasta kolottaessa kulman takaa löytyy Twosome Place vastajauhettuine espressopapuineen.

Australia 3/3: Sydneyn pitsitalot ja Hunter Valleyn viinit

Sydney oli ihana.

Ystävämme asuvat Surry Hillsissä, boheemissa kaupunginosassa, joka on täynnä ravintoloita, kahviloita ja baareja. Pitsitaloja ja vanhoja historiallisia rakennuksia sulassa sovussa uuden ja modernin kanssa. Pukumiehiä aamutuimaan odottamassa latteaan take away kahviloiden edessä. Grillasimme parvekkeella, ihailimme ohilentäviä papukaijoja ja suurimmat pohdinnat liittyivät seuraavaksi avattavan viinin valintaan.

Teimme retken Hunter Valleyn viinialueelle, missä yövyimme ehkä hienoimmassa ”mökissä” ikinä. Maistelimme viinejä, söimme loistavaa ruokaa ja illan päätteeksi sai ihailla mieletöntä tähtitaivasta omalta terassilta. Näimme kymmenittäin kenguruita.

Paluumatkalla poikkesimme Dangar Islandilla, taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosimalla rauhallisella saarella, jossa vallitsi salaperäinen tunnelma. Autoja ei ollut, mutta kottikärryjä sitten sitäkin enemmän.

Sydney jäi mieleen rentona, mielenkiintoisena, veden ympäröimänä kaupunkina. Paikkana, jonne tekee mieli palata ennen kuin on lähtenytkään.