Ulm Münster

Ulmin tärkein nähtävyys ja maamerkki on ehdottomasti Ulm Münster. Se on nimetty maailman korkeimmaksi kirkoksi, ja hallitsee upeasti kaupungin keskustaa ja ympäristöä. Rakennustyöt kestivät todella kauan, alkaen vuodesta 1377 aina vuoteen 1890 asti.

Kirkko on sisältä ehkä vieläkin vaikuttavampi kuin ulkoa. Kauniit mosaiikkitaideteokset valtavissa ikkunoissa ja korkeuksiin kohoava katto pistävät miettimään sitä työn määrää, minkä jo pelkästään taiteilijat ovat kirkon valmistuessa tehneet. Rakennusmiehistä puhumattakaan.

Huikean korkeaan torniin on myös mahdollista kiivetä. Portaita kipuamalla pääsee lähes huipulle, 143 metriin asti. Marraskuun puolivälissä kävimme kokeilemassa Suomesta tulleiden vieraiden kanssa miltä se tuntuu. Portaikko on kapeaa kierreporrasta alusta loppuun, kulkien suuremman osan aikaa kirkon ulkokyljessä. Pienistä ikkunoista näkee matkalla ulos kuinka pikkuhiljaa noustaan korkeammalle. Välillä on muutama isompi tasanne jossa voi hieman palautella uupuneita jalkoja ja hermoja. Vaikka en ole kovin paljoa korkeanpaikankammoinen, kummasti vaan alkaa hermostuttamaan ylemmäksi noustessa.

Viimeinen nousu tapahtuu tornin keskellä kulkevassa portaikossa. Huipulta avautuu huikea näkymä kaupunkiin ja kirkkaalla ilmalla voi jopa nähdä etelässä kohoavat Alpit. Tornin ympäri kulkee erittäin kapea tasanne, jota kiertäessä kummasti tulee puristettua kaidetta tiukasti. Alaspäin kurkkiminen on kivaa jännää.

Kuva ylhäällä Juha-Pekka Järvinen.

Alastulo hirvitti jopa enemmän kuin ylösmeno, kun portaikoissa tuli haluamattaan katseltua enemmän ikkunoista ulos ja tiedosti missä mennään. Myös jo melkoisen väsyneet jalat tuntuivat epävarmemmilta. Kaikki kuitenkin pääsivät onnellisina ja hyvin alas.

Kaikkinensa sykähdyttävä kokemus, olen valmis lähtemään toistamiseenkin tälle pikku reippailulle. Ehkä seuraavalla kerralla myös Taina pääsee alkua pidemmälle. Nyt korkeanpaikan kammo vei voiton ja alkuinnostus kaikkosi ensimmäisten avonaisten ikkunoiden kohdalla.

Patikointia Alpeilla

Sunnuntaiaamu, kello herättää vapaapäivään liian aikaisin ja ulkona niin sankka sumu, ettei eteensä näe. Ensimmäiseksi vähän kahvia, sitten lisää kahvia ja hätäisesti tekaistu voileipä. Eväät laukkuun ja retkivermeet niskaan.

Pian istutaan autossa kohti Oberstdorfia, eikä kovin kauan tarvitse odottaa sumun hälvenemistä. Ulm on ilmeisesti oikein kuuluisa loppusyksyn ja alkukevään sumustaan, mutta lähempänä Alppeja aurinko paistaa huikean siniseltä taivaalta ja tien päällä on jo joukoittain muitakin etelän vuorille kauniista päivästä nauttimaan suuntaavia. Siltikin matkaan menee vain reilu tunti. Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.

Valitsemamme reitti ylös Fellhornille suosii huonopolvisia retkeilijöitä (minä), mutta ei ole ihan yhtä hellämielinen huonokuntoisille (jälleen minä). Kipuamme siis omin voimin ylös ja otamme hiihtohissin alas. Onneksi saan levähtää ennen huipulle nousua hissin väliasemalla, missä meitä ennen tulleet jo ottavat aurinkoa ilman paitaa, ja mistä janoisimmat (seurueemme miehet) saavat oluensa. Ravintolassa näyttää olevan tarjolla myös ihan kunnon ruokaa ja niin huikean herkullisen näköisiä ja valtavia kakkupaloja, että niiden voimin jaksaisi kiivetä vaikka Mont Blancille.

Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.

Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.

Mukana muuttava keittiö, ja muita uuden tulokkaan huomioita

En tunnustaudu kovin innokkaaksi kokiksi, vaikka leipoa kyllä saatan satunnaisesti. Silti kodissa kuuluu minusta olla kunnon keittiö. Tiedättehän, jääkaappi, säilytystilaa, vesipiste, hella ja uuni. Mielellään siivouskaappi, minne on kätevää sulloa kaikki mikä ei mahdu minnekään muualle.

Olinkin perin juurin hämmentynyt saksalaisesta tavasta viedä keittiö mukanaan uuteen kotiin muutettaessa. Asuntoa etsiessämme törmäsimme usein ilmoituksiin, joissa mainittiin että keittiön voi halutessaan ostaa edelliseltä asukkaalta. Vuokra siis sen 800 euroa kuussa, siihen päälle lämmitys ja muut kulut… niin ja se keittiö olisi sen 5,000 euroa. Paikallisen Ikean keittiöosastolla riittää varmasti jatkossakin asiakkaita.

Asunnon välittäjä oli sitä mieltä, että täällä halutaan kuljettaa mukana sitä hyväksi havaittua keittiötä, jota on tottunut käyttämään. Ja onhan se totta. Vuokralla aina asuneena sitä on yrittänyt sopeutua siihen mitä tarjolla on. Välillä osuu kohdalle lottovoitto, useimmiten ei.

Uudessa kodissamme ON keittiö, ja ihan toimivan tuntuinen sellainen onkin. Nykyinen asukas kertoi kokkaavansa ja leipovansa, kuten työtasolle jätetty kirkuvanpunainen KitchenAidin yleiskonekin todisti (asukas tosin tunnusti ettei sitä paljon käytä, vaan halusi sen koska se näyttää hienolta). Mutta siivouskaappia keittiössä ei ole, joten pitää joko hankkia riittävän kaunis imuri, jota jaksaa huoneen nurkassa katsella sellaisenaan, tai sulloa siivoustavarat vaatekaappiin. Jollaisia saksalaisissa asunnoissa ei tietenkään ole valmiina. Sanon tähänkin vaan että Ikea.

Siivoukseen liittyen mainittakoon myös pyykinpesu. On ilmeisesti ihan tavallista, että kerrostalossa on yhteinen pesuhuone, missä siistissä rivissä nököttävät jokaisen asunnon omat pesukoneet ja kuivausrummut. Ei siis varaustupa meininkiä, vaan sinne kellariin mennään käyttämään omaa pesukonetta. Uudemmissa asunnoissa näyttää jo järjestään olevan mahdollisuus sijoittaa pesukone asuntoon sisälle, kuten tulee olemaan meilläkin. Tai sitten jokaisella asunnolla on erillinen oma pieni pesuhuone – siellä kellarissa.

Kuvassa vuokrakeittiömme Helsingistä. Pieni, mutta toimiva 60-lukulainen superkeittiö, josta jäin erityisesti kaipaamaan kaasuhellaa, käytännöllistä I-muotoa, ja isoa siivouskaappia.

Kotia etsimässä

Takana on tasan kuukausi uutta elämää Saksassa. Suorastaan hämmentävältä on tuntunut tulla uuteen paikkaan ja saada välittömästi niin paljon hyviä vinkkejä ja käytännön apua tänne aikaisemmin kotiutuneilta Suomalaisilta.

Osasimme muun muassa odottaa, ettei asunnon löytyminen ole ihan niin yksinkertaista kuin kuvittelimme ja että sopivaa asuntoa voi joutua odottamaan kuukausia. Kysyntä on kovassa kasvussa ja hinnat nousussa, sillä Ulm sijaitsee kahden eteläisen suurkaupungin Stuttgartin ja Münchenin välimaastossa. Sijainti on ihanteellinen työmatkojen kannalta, jos haluaa käydä töissä isommassa kaupungissa, mutta asua rauhallisemmalla alueella. Alueella on myös useampi yliopisto, joten pienemmistä asunnoista saa näin syksyisin kilpailla opiskelijoiden kanssa.

Ulkomaalaisena ja huonosti saksaa puhuvana asunnon etsintä tuntui vieläkin haastavammalta. Olimme siis valmistautuneet uuvuttavaan näytöissä ja haastatteluissa ravaamiseen, mutta pääsimmekin lopulta melko helpolla.

Kävimme katsomassa kolmea hyvin eri tyyppistä asuntoa, eri puolilta Ulmia. Vain yhden näytön takeltelimme läpi saksaksi, muuten kaikki on hoitunut englanniksi. Päädyimme näistä kolmesta nykyaikaiseen ja toimivaan pohjakerroksessa olevaan asuntoon. Suurena vaikuttimena asuinalueen viihtyisyys sekä asunnon läheltä löytyvät palvelut, joista minä innostuin eniten luomukaupasta, Sami olutpanimon omasta ravintolasta. Eikä asunnon yhteydessä oleva ikioma terassi ole hassumpi sekään.

Oikeastaan ainoa miinus tässä yhtälössä on, että muuttamaan pääsemme vasta vuoden alusta, ellei nykyinen vuokralainen löydä itselleen uutta asuntoa jo aikaisemmin. Täällä vuokrasopimuksen irtisanomisaika on vuokralaisenkin puolelta kolme kuukautta, mikä uutta asuntoa etsiessä tuntuu hidastavan prosessia.

Mutta ei tämä väliaikainen asuntokaan ole hullumpi, joten eiköhän tässä pari kuukautta vielä jaksa omaa kotia odottaa.

Kuvat ovat Ulmin vanhasta kaupungista, eivät siis uuden kotimme lähistöltä. Mutta tuollainen iso valkoinen harjakattoinen talo se on meidän tuleva kotitalommekin.