Hahoen perinnekylässä

Olen lumoutunut Hahoen perinnekylästä. Reilun kuukauden sisään olen yöpynyt siellä kahdesti, kummallakin kerralla Bukchondaek nimisessä vanhassa Hanokissa. Paikkaa pitää yli 70 vuotias herra Ryu, joka edustaa sukuaan jo seitsemännessä polvessa ja on syystäkin sukunsa perinnöstä ylpeä.

Herra Ryu kertoi kuinka perinteisen majatalon pitäminen on raskasta, vaikkakin mieluista työtä. Talviaikaan vieraille on lämmitettävä huoneet puulla ja jokaisella huoneella on oma uuninsa, jonne on tehtävä tulet. Tällä perinteisellä ondol menetelmällä kuuma ilma kiertää lattian alla, lämmittäen lattiaan valetut kivet. Huoneessa nukutaan ohuella patjalla suoraan lattialla, jolloin makuualusta on lämmin, mutta huoneessa muuten on raikas ja viileä ilma. Ovet ja ikkunat kun ovat puukehikkoon kiinnitettyä paperia.

Kylä on myös Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kapeilla kujilla kävellessä todellakin aistii menneisyyden, sillä poissa ovat niin monen muun korealaisen turistikohteen krääsä ja ketjukahvilat.

Lisää tietoa kylästä ja Bukchondaekista:
https://en.wikipedia.org/wiki/Hahoe_Folk_Village
http://english.visitkorea.or.kr/enu/ATR/SI_EN_3_1_1_1.jsp?cid=755875

Erilaista työtä tarjolla

Meidän kylän ulkkareiden Facebook-sivulle ilmestyi tovi sitten mielenkiintoinen työpaikkailmoitus. Normaalisti tarjolla on englanninkielen opetusta, mallintöitä tai johonkin TV-ohjelman kuvauksiin osallistumista. Tällä kertaa haettiinkin seuraa firman juhliin.

Ilmoituksessa halutaan valkoihoisia miehiä tunniksi mukaan kekkereihin. Tehtäviin kuuluu vain nauttia olostaan ja olla mukana kuvattavana työntekijöiden kanssa. Buffetin lisäksi saa vähän rahaa ja kuljetukset.

Hetken mietin että mikä ihmeen juttu tämä on, mutta koska valokuvat tullaan laittamaan firman nettisivuille, oletan että kyseessä on PR temppu. Halutaan antaa mahdollisille asiakkaille kansainvälinen kuva firman toiminnasta. Sinänsä luova ratkaisu, toivotaan että reipasta seuraa löytyi.

 

Koreassa ei kauan odotella

Tässä on jo alkuvuodesta tullut useampaan otteeseen eteen tilanteita, joissa suomalainen ei osaa kuin ihmetellä korealaista ripeyttä. Tai hätäisyyttä, vähän tilanteesta riippuen.

Sami täyttää vuosittain korealaisen veroilmoituksen. Tänä vuonna tammikuun 11. päivä tuli ohjeet, että ilmoituksen valmistelut voi aloittaa ja verovirasto aukaisi nettipalvelun tammikuun 15. päivä tietojen lataamista varten. Kaikki edellisen vuoden tiedot pitää olla syötettynä firman tietokantaan viimeistään tammikuun 21. päivään mennessä. Ja kyllä, Koreassa työnantaja periaatteessa käsittelee veroilmoituksen. Mahdolliset palautukset tai lisäverot ovat tiedossa tammikuun 29. päivä, jolloin ne joko maksetaan tai vähennetään suoraan palkasta. Kolmessa viikossa siis ohi koko homma.

Korea pääsi yllättämään myös yhtenä tammikuisena lauantaina. Kello oli 22:40 ja olimme kotona. Olin juuri saanut pestyä hampaat ja Sami sängyssä lukemassa kirjaa, kun ovikello soi. Ryntäsin ovelle (pitää olla nopea), jonka takana odotti postinkantaja kirjatun kirjeen kera. Korealainen pankkimme oli lähettänyt uuden pankkikortin, joten tokihan se oli luontevaa toimittaa perille mitä pikimmiten. Kuten myöhään lauantai-iltana.

Tai kun joulupäivän sähkökatkos katkaisi nettiyhteyden. Suomalainen odotti kärsivällisesti muutaman päivän, josko se yhteys siitä palaisi ihan itsekseen. Lopulta piti kuitenkin nöyrtyä soittamaan asiakaspalveluun ja pyytää joku paikan päälle katsomaan mistä kiikastaa. Asiakaspalvelusta pahoiteltiin, että huoltomies ehtii paikalle vasta myöhään iltapäivällä. Soitosta meni puoli tuntia ja korjaaja oli paikalla, korjasi vian ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Liikenteessä hätäisyys on jokapäiväistä. Punaisia valoja päin ajetaan jatkuvasti, pikkuhiljaa hivuttaen tai torvet soiden. Jälkimmäistä harrastavat eritoten bussit. Täällä saa myös kääntyä oikealle punaisilla valoilla, varovaisuutta noudattaen. Tämä tarkoittaa usein oikealle kääntymässä olevia hermoheikkoja kuskeja, jotka ohittavat sinut vasemmalta, kun olet itse pysähtynyt antamaan tietä suojatietä ylittäville jalankulkijoille. Niin, ja vilkun käyttäminen tuntuu vaativan aivan liikaa aikaa.

Ravintoloissa ei ole tarkoitus istua rupattelemassa niitä näitä, vaan sinne mennään syömään. Nopeasti. Hyvää tässä on tosin se, että usein pöydissä on kutsunappi, jota painamalla saa tarjoilijan nanosekunnissa paikalle. Lasku tuodaan heti tilauksen jälkeen ja se maksetaan aina ulko-oven läheisyydessä olevalle tiskille, joten laskuakaan ei tarvitse odotella.

Tähän korealaiseen ripeyteen on jo niin tottunut, ettei oikein edes muista miten ennen on pystynyt mitään odottamaan. Vaikka kyllä sitä täälläkin vaaditaan välillä malttia, ainakin liikenneruuhkissa ja alennusmyyntien kassajonoissa.

Kuva otettu viime kesänä Suomesta, kun ei ollut kiire minnekään.

Songnisanin kansallispuisto

Jälleen saatiin yksi ruksi lisää kansallispuistokarttaan, kun eilen hurautettiin parin tunnin ajomatkan päähän Songnisanille. Kovin oli rauhallista, teillä sekä itse puistossa, mikä tietysti sopi meille mainiosti. Lieneekö sitten edellisen viikonlopun Chuseokin vietto vienyt mehut jopa korealaisista ja olivat jääneet kotiin lepäilemään.

Songnisan vaikutti oikein mukavalta puistolta. Vuoren juurella matkailijaa tervehtii ensin iso Buddha Beopjusan temppelillä, missä on mahdollista myös majoittua temppelimajoituksessa. Täältä suurin osa jatkaa matkaa kohti Songnisanin huippuja.

Me lähdimme sen verran myöhään päivällä liikkeelle, että tavoitteena oli lähinnä nauttia maisemista ja ulkoilusta. Korealaisilta on siis vielä niin paljon opittavaa tässä kansallispuistotouhussa: puistoon ryykäistään aamuvarhain, kivutaan veren maku suussa korkeimmalle huipulle, nautitaan siellä lounas ja palauttava makkoliviinas, ja sitten rennosti horjahdellen palataan parkkipaikalle ja kaasutellaan tyytyväisenä (ja makkolinhuuruisena) kotia kohti.

En tiedä oliko makkolilla vai ihan vain pakko-päästä-ensin asenteella varustettuja kuskeja eilen liikkeellä tavallista enemmän, mutta kyllä sellaisia moottoritiellä ohituksia taas todistettiin, että heikompaa hirvitti. Vauhtia on se 160 ja sitten puikkelehditaan kolmen kaistan väliä pahemmin muista välittämättä. Omaa koulukuntaansa edustavat pimeällä ilman valoja ajavat. Täällä moottoriteitä ei ole kauttaaltaan valaistu, joten valot on ihan syytä olla päällä, mutta toisilta ne vaan näyttävät pimeän tullen unohtuvan. Kotiin päästiin kuitenkin onneksi ihan turvallisesti.

Tiimitapahtuma Caribbean Bayssä

Töissä on tapana viettää kuukausittain tiimin kesken jonkinlainen iltapäivän/illan tapahtuma. Yleensä se on korealaisittain vain yhdessä syömään (ja juomaan) menemistä, mutta tällä kertaa porukka halusi käydä Caribbean Bay -vesipuistossa.

Caribbean Bay on Korean suurin vesipuisto, ja osa Samsungin omistamaa Everland huvipuistokompleksia. Siellä on useita vesiliukumäkiä, uima-altaita, aaltoallas, kylpyläpalveluita, kaikkea mitä nyt vesipuistossa voisi olla. Ehkä hieman erilaisena piirteenä ovat ”kylät” ympäri puistoa, joista voi vuokrata omia pieniä tiloja ryhmälleen ja joissa voi sitten säilyttää tavaroitaan tai käydä välillä lepäilemässä.

Menimme maanantaina iltapäivästä, koska halusimme välttää isot ruuhkat ja käydä kokeilemassa mahdollisimman monta eri laskua lyhyessä ajassa. Tämä tietenkin oli haaveajattelua, sillä tuhannet muut ajattelivat samalla tavalla. Parissa tunnissa ehdimme käydä yhden isomman laskun, ja toisen vähän pienemmän. Oikeina ruuhka-aikoina viikonloppuisin odotusaika olisi nelisen tuntia. Harmittavasti uusin ja hienoin kyyti Mega Storm oli huollettavana tämän viikon. Mielenkiintoisesti lähes kaikki korealaiset kulkivat joka paikassa kelluntaliivit päällä, tarkkaa syytä en saanut selville. Se kai on vaan tapa veden ääressä ollessa. Lämmintäkin vielä tässä elokuun lopussa oli, kolmeakymmentä hipoen korkeimmillaan.

Vesipuistoon meneminen tiimin kanssa ei selkeästi ole ihan tavallista toimintaa, ja koko homman ympärillä oli koko ajan pieni salaperäisyyden verho. Meidän tiimejä oli tämän kuukauden tapahtumaa varten hieman sekoiteltu, ja meidän ryhmässä oli vain miehiä. Tämä ylipäänsä mahdollisti lähtemisen tuonne, mutta kohteesta ei saanut puhua naiskollegoille. Ilmeisesti joutuisi ”selittelemään aika paljon”? Myös kysyttiin olinko kertonut vaimolle minne mennään (kyllä kerroin), miten kerroin ja mikä oli reaktio. Jäi vaikutelma, että vesipuistoihin mennään joko sinkkuna patsastelemaan ja tiirailemaan, tai sitten kiltisti koko perheen kanssa vaimon valvomana. Muu on sitten vähän hys hys hommaa. Onhan toki vesipuistot harvoja ei-K18 paikkoja Koreassa, missä pääsee näkemään naisten paljaita olkapäitä (huh!).

Mukavaa vaihtelua tämä kaikki kuitenkin oli. Aiemmin olemme käyneet pelaamassa screen baseballia, joten toivottavasti jatkossakin keksitään mielenkiintoisia aktiviteettejä.

Erityismaininta Galaxy S5 luurilleni jolla kuvat on napattu, se vedenpitävänä kesti hienosti vedessä puljaamisen ilman vaurioita.

Achasanilta nähtyä

Kun kipuaa Achasanille, Soulin itäpuolella kohoavalle kukkulalle, luultavimmin jossain vaiheessa suu loksahtaa auki. Näköalat kaupunkiin ovat huikeat ja viimeistään tuolloin tajuaa, miten valtava Soul on. Taloja jatkuu ja jatkuu silmänkantamattomiin, joka puolella.

Achasanin reitti on osa Soulia kiertävää Dullegil reittiverkostoa ja se on määritelty helpoksi. En kuitenkaan suosittele lastenrattaiden kanssa yrittämistä, vaikka muutama maastopyöräilijä olikin päätynyt lähelle huippua – kannettuaan pyörät ensin rappusia pitkin ylös. Reitin varrella on muutama jyrkempi portaikko ja kivisempi kohta, mutta muuten kyllä helppoa etenemistä.

Achasanille pääsee helposti julkisilla ja kesken reitin voi valita useammankin metroaseman joiden kautta palata takaisin kaupungin sykkeeseen. Tosin riittää niitä ihmisiä Achasanillakin, juurikin tuon lähestyttävyyden takia. Nälkä tai janokaan ei pääse yllättämään, sillä jos omat eväät loppuvat, voi polun varrelta ostaa naposteltavaa. Meidän siellä kävellessämme myytiin jopa jäätelöä. Pienet polunvarsiravintolat pikkuruisine muovituoleineen olivat supersymppiksiä ja näyttivät vetävän tehokkaasti puoleensa makkolinjanoista vanhempaa retkikansaa.

Taekwondo, Korean kansallislaji

Pääsimme tutustumaan uutuuttaan kiiltelevään, vasta vuoden auki olleesen Taekwondo-keskukseen Mujussa. Seurasimme siellä huikeaa lajia esittelevää näytöstä ja kokeilimme myöhemmin itsekin muutamia taekwondon liikkeitä. Meille kerrottiin, että näytöksen suorituksiin pääsee viidentoista vuoden harjoittelun jälkeen. Lohdutti, sillä oma toikkarointi oli videokuvan perusteella aika säälittävää katsottavaa…

 

Sami kokeili klassista tiilien rikkomista tehtävärastilla. Kaikki tiilet toki menivät rikki, mutta jatkossa ehkä jätetään taekwondot muille…

Vaihe 1.

Vaihe 2.

Korealainen ote leirielämään

Naapurimme kutsuivat meidät mukaan telttailemaan perheensä kanssa. Ilomielin suostuimme ja viikonlopusta tulikin ikimuistoinen.

Meidän ja naapuriperheen lisäksi paikalla olivat naapurin isännän veli perheineen, veljesten vanhemmat, sekä kaksi setää vaimoineen. Suomalaisittain voisi siis jo puhua sukujuhlista, Koreassa vaatimattomasti telttailusta perheen kesken. Kaikki epäilyt kielimuurista ja kulttuurieroista kaikkosivat, kun tapasimme meille ennestään tuntemattomat perheenjäsenet. Naurua riitti ja tunsimme olomme oikein kotoisaksi, ilman suurempia kielivaikeuksia. Kimurantimmat asiat naapuri tulkkasi, muuten selvittiin konglishilla (korea-englanti sekoituksella) sekä kehonkielellä.

Äiti, ikää ehkä 65, oli mainio tapaus permanenttikiharoineen. Häntä kiinnosti suomalaisten vanhempien naisten hiusmuoti, sillä Koreassahan iäkkäämmät naiset tunnetusti kihartavat hiuksensa säkkäräksi. Pilke silmäkulmassa hän selitti sen olevan ”broccoli hair”, parsakaalitukka. Siinä sitten naurettiin vedet silmissä ja mietittiin miltä minä mahtaisin näyttää annettuani kampaajalle ohjeet, että parsakaaliksi, kiitos.

Velipoika on kuulemma harrastanut telttailua viimeiset kolme vuotta. Ulkona puuhastellessa pääsee rentoutumaan ja silti viettämään aikaa perheen kanssa. Ne korealaismiesten tavallisimmat rentoutumiskeinot kun ovat perinteisesti olleet juominen ja golf, äijäporukassa. Uskon siis, että myös vaimo ja lapset ovat perin iloisia tästä uudesta harrastuksesta, sillä kerrankin isä on ympäri vuorokauden paikalla. Veljen innostamana myös naapurimme ovat lämmenneet ajatukselle yhteisen ajan viettämisestä ulkosalla, tosin toistaikseksi vain kerran vuodessa, veljen valmiiksi pystyttämään leiriin kutsuttuna.

Voin kertoa, että kovin paljon innokkaampaa, tai paremmin varustautunutta, leiriytyjää saa etsiä. Telttojen lisäksi veli on hankkinut kompaktin A-muotoisen asuntovaunun, jossa mahtuu mukavasti nukkumaan 4 henkeä. Ruoka valmistettiin kotikeittiötä vastaavissa olosuhteissa, ylle viriteltyjen katosten alla. Ja kaiken kukkuraksi katsoimme valkokankaalta elokuvan sunnuntaipäivän ratoksi.

Vähän hämmentyneen tuntuisina muut seurasivat vierestä, kun pystytimme pientä kahden hengen vaellustelttaamme.

Ja ruoka, se oli taivaallista! Ulkona syödessä nyt on nälkä joka tapauksessa, ja ne kohtalaisetkin pöperöt uppoavat alta aikayksikön, mutta tällä kertaa ruoka oli oikeasti herkullista ja sitä oli paljon. Lounaskimbab-rullat, pastakastike, paistettu kala ja grillattu liha ja kaiken huippuna äidin mukanaan tuomat kotitekoiset lisukkeet. Riisi keitettiin painekattilassa juuri sopivaksi, mihin en kotioloissa pysty edes riisinkeittimellä. Oma panokseni ruokapuoleen oli aamiaislettujen paistaminen ja ne upposivatkin kiitettävästi mansikkahillon kera. Tosin ensimmäinen kerta, kun näen isoja räiskäleitä syötävän puikoilla…

Viikonlopusta on nyt muutama päivä toivuttu ja naurukrampit poskissa alkavat pikkuhiljaa hellittää. Ei voi muuta sanoa, kuin että kovasti olemme kiitollisia, että olemme näin mahtaviin ihmisiin täällä tutustuneet.

Tässä oma leirimme. Katokset olivat tosi kätevät niin sateella, kuin auringossakin.

Oma matala majamme. Puuhun ripustettu viiri on lahja ystäviltä ja kulkenut matkassa jo 7 vuotta.

Leirintäalue on ilmeisesti aikaisemmin tarjonnut majoitusta vuokrateltoissa, glamping, eli glamour camping henkeen. Nyt nämä homeiset teltanriekaleet olivat aika kaukana glamourista. Selkeästi uusia tuulia oli havaittavissa, sillä vanhoja rojuja oltiin korjaamassa pois ja alueelle rakennettiin paljon uutta, muun muassa uusia puisia telttapohjia, sähköliittymällä.

Nälkäisenä ei tällä leirillä tarvinnut olla. Ruokaa oli riittävästi, se oli hyvää ja sen parissa viihdyttiin, yhdessä keskustellen.

Tämä roihu ei onneksi ole grillimme, vaan iso kokko, joka sytytettiin illalla leirintäalueen väkeä ilahduttamaan. Tosin itse en lainkaan ilahtunut siitä, miten lähelle rakennusta kokko oli tehty, tai kuinka siihen loppuvaiheessa lisätyt roskapahvit syöksivät kipunoita kohti telttoja. Palokuntalainen on aina palokuntalainen.

Sunnuntai alkoi rauhallisesti elokuvalla. Haluan meillekin videotykin ja valkokankaan, ja pari säkkituolia.

Kalat olivat joesta pyydystettyjä ja kertakaikkisen herkullisia rasvassa rapeaksi paistettuina. Leirilläkin naiset yleensä valmistivat ruuan, sillä välin kun miehet, no, miehet pelasivat biljardia tai istuivat tupakalla. Toisaalta, ruuanvalmistajien suihin katosivat myös ne herkullisimmat palat, suoraan pannulta.

Kasvimailta jo satoa

Korean kevät yllätti taas. Ensin oli tosi kylmää ja sateista, kunnes yhtäkkiä aurinko paistaa täydeltä terältä ja on suorastaan kuuma. Tänäänkin jo 25 astetta ja lukema nousee koko ajan. Tästä se lähtee, ihana kosteannihkeä kesä!

Omasta pikkuruisesta parvekeviljelmästä on jo noukittu satoa salaattilautaselle, mutta ulkona kasvimailla sitä vihreää vasta puskeekin. Vähän harmittaa, ettei ole uskaltautunut tuohon kävelyreitin varteen valtaamaan omaa palstaa, mutta käytäntö on edelleen hieman epäselvä. Mennäänkö nopein ensin, vai onko kaikilla palstoilla jo vanha omistaja aikaisemmilta vuosilta. Ujostuttaa myös, tunkea ulkomaalaisena ajossien ja ajummojen valtakuntaan.

Kasvimaiden lisäksi satoa kerätään kiivaasti ihan tienpientareiltakin, tai mistä vain, missä jotain vihreää maasta nousee. Utelin naapurilta mitä sieltä oikein noukitaan ja sain vastaukseksi, että kasvien lehtiä ruuanlaittoon käytettäväksi. Ilmaista ja terveellistä, ainakin jos pahimmat katupölyt pesee kunnolla pois. Itse olin uumoillut vähintäänkin jotain superyrttiä, joka selittäisi miksi korealaiset näyttävät ikinuorilta. Sen verran paljon tuolla on väkeä kyykkimässä.

Uusi Dongtan

Viikonloppuna kierrettiin vähän tuota horisonttiin kohonnutta Dongtan kakkosta. Taloja nousee sinne ihan julmettua vauhtia ja osassa jo asutaankin. Opasteet ohjaavat juna-asemalle, mutta itse asemaa ei vielä löydetty. Se lieneekin Dongtan kakkosen myyntivaltti, nopea junayhteys Souliin. Muita myyntivaltteja en ihan heti itse keksinyt, mutta lauantai-iltapäivällä alueella kävi silti aikamoinen kuhina. Autot kiertelivät jonossa keskeneräisiä taloja tutkaillen, kun potentiaaliset ostajat miettivät parhainta sijaintia uudelle kodille. Asunnonvälitystoimistot pursuilivat ihmisiä ja kadunkulmaan oli ilmestynyt kahvinmyyntiauto.

Hämmästelen aina vain enemmän, miten neljännesmiljoonan asukkaan kaupunginosa voi nousta näin nopeasti.

Tuntui ihan mukavalta palata joen toiselle puolelle, vanhempaan Dongtaniin. Ei sekään mikään kodikkuuden ilmentymä ole, mutta tuttu ja turvallinen.