Patikointia Alpeilla

Sunnuntaiaamu, kello herättää vapaapäivään liian aikaisin ja ulkona niin sankka sumu, ettei eteensä näe. Ensimmäiseksi vähän kahvia, sitten lisää kahvia ja hätäisesti tekaistu voileipä. Eväät laukkuun ja retkivermeet niskaan.

Pian istutaan autossa kohti Oberstdorfia, eikä kovin kauan tarvitse odottaa sumun hälvenemistä. Ulm on ilmeisesti oikein kuuluisa loppusyksyn ja alkukevään sumustaan, mutta lähempänä Alppeja aurinko paistaa huikean siniseltä taivaalta ja tien päällä on jo joukoittain muitakin etelän vuorille kauniista päivästä nauttimaan suuntaavia. Siltikin matkaan menee vain reilu tunti. Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.

Valitsemamme reitti ylös Fellhornille suosii huonopolvisia retkeilijöitä (minä), mutta ei ole ihan yhtä hellämielinen huonokuntoisille (jälleen minä). Kipuamme siis omin voimin ylös ja otamme hiihtohissin alas. Onneksi saan levähtää ennen huipulle nousua hissin väliasemalla, missä meitä ennen tulleet jo ottavat aurinkoa ilman paitaa, ja mistä janoisimmat (seurueemme miehet) saavat oluensa. Ravintolassa näyttää olevan tarjolla myös ihan kunnon ruokaa ja niin huikean herkullisen näköisiä ja valtavia kakkupaloja, että niiden voimin jaksaisi kiivetä vaikka Mont Blancille.

Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.

Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.

Big Island

Havaijin saaret ovat aikanaan muodostuneet merestä nousseista tulivuorista. Big Island eli Havaiji on niistä geologisesti nuorin, Mauna Kean (4 2016m) ja edelleen aktiivisen Mauna Loan (4 170m) hallitessa sen maisemaa. Saaren etelärinteellä oleva Kilauea on myös aktiivinen  ja purkautunut jatkuvasti aina vuodesta 1983 lähtien; ja purkautuu edelleen.

Itsensä tunsi varsin pieneksi ja mitättömäksi seisoessaan Kilauean päällä tietäen vain ohuen kuoren erottavan sinut alla vellovasta laavasta. Välillä maiseman peitti tulivuorista nouseva savusumu, joka sai silmät kirvelemään ja nenän tukkoon. Pimeällä Kilauean Halema’uma’u kraaterista hohkaava puna ja korviin kantautuva kohina olivat erityisen vaikuttavia, ainakin jos näköalapaikalle onnistui pääsemään yksin, ilman salamavalolla pimeässä räiskiviä japanilaisia.

Majoituimme Volcano nimisessä pienessä kylässä, lähellä Volcanon kansallispuistoa. Sijainti kansallispuiston kupeessa oli nappivalinta, ja niin oli itse majapaikkakin. Volcano Country Cottagen isäntäpari on pitänyt paikkaa jo 12 vuotta ja hukutti meidät heti alkuun vinkkeihin, mitä kaikkea meidän kannattaa vierailumme aikana ehdottomasti tehdä. Kaikki, aina kylmälaukuista, kartoista ja itseleivotusta banaanileivästä asti, oli hioutunut vuosien saatossa timanttiseksi paketiksi. Oma kahden hengen mökkimme oli kuulemma ollut hevostallina aikaisemmin, mutta nyt siellä oli kaikki mitä kodikkaaseen mökkiasumiseen ikinä tarvitaankaan.

Kolmessa päivässä ehdimme nähdä laavaa ja tulivuoria, merenrantaa, huikean tähtitaivaan, ja ajaa ylös Mauna Kealle pilvien yläpuolelle. Joimme länsirannikon Konan kahvia ja bongailimme tienvarsilta harvinaisia havaijinhanhia, nenejä. Poukkoilimme pick upin lavalla paahtavassa kuumuudessa ja tukahduttavassa hiekkapölyssä vain nähdäksemme vihreän hiekan rannan. Emmekä uskaltautuneet uimaan mereen rantakallioilta Havaijin eteläisimmässä kärjessä, vaikka saksalaiset turistit kallion reunalta alla vellovaan mereen rohkeasti hyppivätkin.

Havaijin maisemia

Aloha! Onnistuimme mahduttamaan kahden viikon matkallemme käynnin kolmella eri saarella: Oahulla, Mauilla ja Big Islandilla. Näistä varsinkin Big Island erosi maisemiltaan muista, mutta kaiken kaikkiaan olimme yllättyneitä miltä saarilla näytti. Mielikuvat Havaijista olivat rajoittuneet valtaviin aaltoihin, sademetsän peittämiin pystysuoriin vuorenrinteisiin ja vesiputouksiin. Näiden lisäksi näimme paljon muutakin ja tajusimme, että osa Havaijistakin on kuivaa ja karua. Eikä kaikkialla todellakaan ollut lämmin, ei ainakaan, jos yöpyi yli kilometrin korkeudessa pienessä mökissä.

Arvoimme ennen matkaan lähtöä, vuokraisimmeko auton vain osaksi aikaa vai kaikkialle muualle, paitsi Honoluluun. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi. Oahun ulkopuolella julkista liikennettä kulki huomattavasti harvemmin ja taksit olivat kalliita. Itse ajamalla pääsimme tutustumaan paljon monipuolisemmin saariin.

Tässä alkuun kuvakimara Oahulta ja Mauilta, joista Maui vei kyllä voiton tuulentuivertamilla hiekkarannoillaan ja meressä polskivine valaineen. Honolulun Waikiki Beach oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta kyllä me mieluummin jaoimme rannan havaijinhylkeen kuin korealaisten turistien kanssa.

Bye bye Honolulu! Matkalla Mauille odotimme jännittyneinä pitäisimmekö saaresta. Jo laskeutuessa näin lentokoneen ikkunasta valaan meressä ja Mauista tuli mielestäni välittömästi paras paikka maailmassa! Majapaikkamme Iilikahi entisessä valastuskylässä Lahainassa oli sekin täydellinen, piilossa asuinalueen keskellä, mutta silti aivan rannan tuntumassa.

Olimme lukeneet huikeista aalloista, mutta niitä oli nähty juuri ennen meidän tuloamme, eikä meitä niiden suhteen sitten onnistanut. Tosin Mauin pohjoispuolella aallot olivat silti ihan riittävän isoja vakuuttaakseen meidät pysymään visusti rannalla, riittävän kaukana vedestä. Ajoimme heti aluksi pohjoispuolen kuuluisaa rantareittiä, Road to Hanaa, jonka varrella maisemat todella olivat upeita ja vehreitä. Täysi vastakohta etelärannikon kuivuudelle, jonne asti sadetta harvemmin riittää saaren keskellä kohoavan vuoriston takia.

Etukäteen olimme miettineet myös ruokailujen hintavuutta, sillä Havaijilla kaikki oli kallista. Hyvää amerikkalaista perusruokaa, hodareita ja hampurilaisia, sai kuitenkin pikkukiskoista ihan sopuhintaan.

Mauilla pääsimme melko lähelle ryhävalaita järjestetyllä valasretkellä, mutta enemmän nautimme kyllä kolmen tunnin aamuvarhaisesta melontaretkestä. Hiljaisuuden rikkoivat vain valaiden puhahdukset, niiden noustessa pintaan hengittämään.

Snorklatessa saimme ihailla merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja. Näkyvyys vedessä oli hyvä, mutta koralli surullista kyllä suurimmaksi osaksi kuollutta.

Retkeilyä kaupungissa

Viikonloppuna pakkasimme reppuun kahvia, suklaata sekä sadevarusteet, ja suuntasimme Souliin. Ei ehkä se ensimmäisenä mieleen tuleva kohde, kun on aamulla vetänyt retkivermeiden alle villahousut.

Taivaalta vihmoi vettä, kun istuimme aivan liian kuumassa bussissa kohti keskustaa. Tuntui helpottavalta päästä ulos, vaikka äkillinen kylmyys ensin vähän hytisyttikin. Pitkään ei tarvinnut palella, sillä kipusimme ylös Inwangsanille, aina sen 338 metrissä olevalle huipulle asti.

Inwangsan on yksi Soulia ympäröivistä kukkuloista. Kävelyreitti huipulle kiemurtelee vanhaa kaupungin muuria mukaillen (tai paremminkin entisöityä ja uudelleen rakennettua muuria mukaillen), ja sieltä käsin edelleenkin vartioidaan muun muassa presidentin virka-asuntoa. Monessa kohtaa reitin varrella törmäsimme tuulessa värjötteleviin vartijoihin, sekä valokuvauksen kieltäviin kyltteihin. Nämä kuvat on otettu paikoista, joissa ei kieltokylttejä näkynyt.

Näköalat kaupunkiin olisivat varmasti olleet mahtavat, jos olisimme jotain nähneet. Meitä ympäröi kuitenkin sen verran sankka sumu, että maisemat jäivät aika lailla arvailujen varaan.

Kieltokylttien lisäksi tuli vastaan tämä, varsin pelkistetty opaskartta. Jos ei muuta, niin tiedät ainakin olevasi kartalla.

Syksystä suoraan talveen

Korean syksy tuntuu lyhentyneen entisestään. Ensin istuttiin t-paidassa terassilla, seuraavana päivänä piti kaivaa pipo esiin. Mitään väriloistoa ja pelkkiä aurinkoisia päiviä ei viime vuoden tapaan tullut, sen sijaan satoi vettä ja oli harmaata. Ja ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan, taivaalta tuiskutti lunta.

Lumi on jo suurimmaksi osaksi sulanut, mutta syksyn sijaan puhutaan nyt talvesta.

Tänä syksynä aika on muutenkin hujahtanut ohi ihan hetkessä. On ollut sen verran paljon tekemistä, että blogi on jäänyt puolihuomaamatta taka-alalle. Ja toisaalta, arki on jo niin… no, arkista, ettei uusia kiinnostavia aiheita muille jaettavaksi tunnu enää niin helposti löytyvän.

Muutama kuva sentään on kameran muistikortille tallentunut tältäkin ajalta. Aloitetaan siis niillä.

Ja jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, saa laittaa vinkkejä kommentteihin!

Songnisanin kansallispuisto

Jälleen saatiin yksi ruksi lisää kansallispuistokarttaan, kun eilen hurautettiin parin tunnin ajomatkan päähän Songnisanille. Kovin oli rauhallista, teillä sekä itse puistossa, mikä tietysti sopi meille mainiosti. Lieneekö sitten edellisen viikonlopun Chuseokin vietto vienyt mehut jopa korealaisista ja olivat jääneet kotiin lepäilemään.

Songnisan vaikutti oikein mukavalta puistolta. Vuoren juurella matkailijaa tervehtii ensin iso Buddha Beopjusan temppelillä, missä on mahdollista myös majoittua temppelimajoituksessa. Täältä suurin osa jatkaa matkaa kohti Songnisanin huippuja.

Me lähdimme sen verran myöhään päivällä liikkeelle, että tavoitteena oli lähinnä nauttia maisemista ja ulkoilusta. Korealaisilta on siis vielä niin paljon opittavaa tässä kansallispuistotouhussa: puistoon ryykäistään aamuvarhain, kivutaan veren maku suussa korkeimmalle huipulle, nautitaan siellä lounas ja palauttava makkoliviinas, ja sitten rennosti horjahdellen palataan parkkipaikalle ja kaasutellaan tyytyväisenä (ja makkolinhuuruisena) kotia kohti.

En tiedä oliko makkolilla vai ihan vain pakko-päästä-ensin asenteella varustettuja kuskeja eilen liikkeellä tavallista enemmän, mutta kyllä sellaisia moottoritiellä ohituksia taas todistettiin, että heikompaa hirvitti. Vauhtia on se 160 ja sitten puikkelehditaan kolmen kaistan väliä pahemmin muista välittämättä. Omaa koulukuntaansa edustavat pimeällä ilman valoja ajavat. Täällä moottoriteitä ei ole kauttaaltaan valaistu, joten valot on ihan syytä olla päällä, mutta toisilta ne vaan näyttävät pimeän tullen unohtuvan. Kotiin päästiin kuitenkin onneksi ihan turvallisesti.

Hämähäkkien valtakunta

Tämä kesä on ollut hämähäkeille poikkeuksellisen otollinen, ja näin loppukesästä niitä on joka paikassa runsain määrin. Ne myös tuntuvat olevan aiempaa suurikokoisempia.

Kuinka monta hämähäkkiä löydät kuvasta?

Bumdra Trek

Häitä seuranneena aamuna oli hyvä reippailla ylös Bumdra Monasterylle, 3,800 metriin. Onneksi itse ei joutunut kantamaan kuin päiväreppua, muuten reissu olisi voinut käydä turhan raskaaksi juhlimisen uuvuttamalle ja vuoristoon tottumattomalle lomalaiselle. Hevoset auttoivat niin tavaroiden kuin väsyneiden trekkaajienkin rahtaamisessa ylös leiriin.

Maisemat olivat upeat, iltapäivästä alkaneesta sateesta huolimatta. Korkeampi ilmankosteus sitä paitsi tekee vuoristoilmasta helpompaa hengittää. Näin meille noviiseille kerrottiin, kun aurinko alkoi kadota pilvien taakse.

Noustessa huomasi hengästyvänsä aina vain pahemmin ja pahemmin, vaikka lihakset vielä jaksoivatkin hienosti. Leiriin päästessä piti ottaa ihan hissukseen, sillä jo kymmenen metrin matka ruokateltalta omalle teltalle sai puuskuttamaan. Osa porukasta intoutui vielä lisäretkelle 4,000 metriin, mutta itse koin parhaaksi vain istua ja levätä. Ja juoda vettä. Litratolkulla vettä. Sen sitten huomasi yöllä, ties miten monetta kertaa otsalampun valossa ja sumussa vessateltalle suunnistaessaan, peläten törmäävänsä valtavaan jakkiin, joita edellisenä iltana leirin vieressä käyskenteli.

Majoitus oli leiriolosuhteisiin nähden luksusta. Pariskunnille tarkoitetuissa teltoissa oli nimittäin sänky, siinä patjat, paksu höyhenpeite, tyynyt ja lakanat. Ja mattokin vielä lattialla. Ei voinut kuin pähkäillä mikä urakka kaikki tuo tavara on ollut tuoda ylös vuorenrinnettä.

Aamupalalla tankkasimme letuilla, paahtoleivällä ja myslillä hiilarit kuntoon laskeutumista varten. Vettä sateli hiljalleen, tehden polkua ympäröivästä metsästä taianomaisen, mutta samalla muuttaen itse polun mutaiseksi ja liukkaaksi. Köpöttelimme vaellussauvojen avulla minkä osasimme, välillä pyllähdellen tai ihan vain vapaaehtoisesti liukumäkeä alas laskien.

Vaelluksen viimeisenä etappina oli Bhutanin kuuluisin buddhalaisluostari, Paro Taktsang eli Tiikerin pesä. Maisemat olivat pilvisestä ilmasta huolimatta henkeäsalpaavat. Ja niin oli luostarille johtava portaikkokin, mutkitellen jyrkällä vuorenrinteellä, vesiputouksineen kaikkineen. Kuvat eivät tee oikeutta tälle mystiselle paikalle.

Paluumatkalla hotellille olo oli huojentunut. Polvet kestivät sittenkin koko reissun. Kukaan ei loukannut itseään. Kunnes huojennuksen tilalle tulvahti voittajafiilis: me teimme sen! 

Loma maailman katolla

Paluu Korean arkeen on jo hyvällä mallilla, mutta blogi vielä vähän laahaa jäljessä. Suomesta palattuani on ollut vaikeaa keskittyä kirjoittamaan, valitsemaan monista otetuista kuvista niitä kaikista parhaimpia. Tosin on ollut myös muuta tekemistä, siitä vielä lisää myöhemmin.

Kesä on ollut todella hieno, joskin myös haikea. On tullut käytyä Bangkokissa, Bhutanissa, Suomessa, Tallinnassa, reissattu Koreassa ja tavattu uusia ihania ihmisiä. Myös jäähyväisiä on jätetty, sillä kaksi ystäväperhettämme joihin olemme tutustuneet täällä Koreassa, ovat tänä kesänä muuttaneet takaisin Suomeen.

Aloitan vyyhdin purkamisen Bhutanista, jonne en ihan ensimmäiseksi uskonut lähteväni lomalle. Sinne kuitenkin päädyimme, vieraaksi ystäviemme häihin ja kipuamaan jylhille vuorenrinteille.

Bhutan tarjoaa erityisesti luontoihmisille elämyksiä, mutta sanoisin, että kuka vain kauniista buddhalaistemppeleistä, ystävällisistä ihmisistä tai ainutlaatuisesta ruuasta nauttiva, varmasti lumoutuu maasta. Meille tämän kaiken kruunasi vielä joukko ystäviä, joita emme olleet pitkään aikaan nähneet.

Horisontissa siintää Mount Everestin luminen huippu.

Paron kansainvälinen lentokenttä 2,200 metrin korkeudessa on yksi maailman vaikeimmista laskeutua. Mekin saavuimme siivet lähes vuorenrinteitä hipoen ja solan uomaa seuraillen, mutta kokemus ei vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ollutkaan niin pelottava. Tällä matkalla tuli myös ajeltua kapeita vuoristoteitä ja kivuttua ylös vuoristoon lähes 4,000 metrin korkeuteen – molemmat asioita joihin en ole uskonut koskaan pystyväni. Ehkä parasta tällä matkalla olikin huomata, että sitä pystyy oikeastaan aika moneen asiaan, kun vain ensin uskaltautuu yrittämään.

Hotellimme Gangtey Palace Parossa. Kaunis kuin mikä.

Paron kylänraitilla riitti kulkijoita. Buddhalaisessa maassa lehmät ja koirat kulkivat kaduilla siinä missä ihmisetkin.


Paron katukuvaa eivät hallitse mainosplaakatit tai välkkyvät neonvalot, sillä mainontaa valvotaan tiukasti. Liikkeen ulkopuolella on asiallinen kyltti, joka kertoo mitä siellä myydään.

Paikallinen valkoviini oli elämys. Sanoisin, että yllättävän jaloviinamainen.


Hääaamuna hotellin henkilökunta poltti ulkotakassa tuoreita havupuun oksia, ymmärtääkseni karkottaakseen savulla ei-toivottuja henkiä. Bhutanissa myös talojen seinille maalatut penikset hoitavat tätä samaa tehtävää, tuoden turvaa talon asukkaille.

Perinteiset juhla-asut. Samilla gho, minulla kira. Kuva: Sampo Kerola

Achasanilta nähtyä

Kun kipuaa Achasanille, Soulin itäpuolella kohoavalle kukkulalle, luultavimmin jossain vaiheessa suu loksahtaa auki. Näköalat kaupunkiin ovat huikeat ja viimeistään tuolloin tajuaa, miten valtava Soul on. Taloja jatkuu ja jatkuu silmänkantamattomiin, joka puolella.

Achasanin reitti on osa Soulia kiertävää Dullegil reittiverkostoa ja se on määritelty helpoksi. En kuitenkaan suosittele lastenrattaiden kanssa yrittämistä, vaikka muutama maastopyöräilijä olikin päätynyt lähelle huippua – kannettuaan pyörät ensin rappusia pitkin ylös. Reitin varrella on muutama jyrkempi portaikko ja kivisempi kohta, mutta muuten kyllä helppoa etenemistä.

Achasanille pääsee helposti julkisilla ja kesken reitin voi valita useammankin metroaseman joiden kautta palata takaisin kaupungin sykkeeseen. Tosin riittää niitä ihmisiä Achasanillakin, juurikin tuon lähestyttävyyden takia. Nälkä tai janokaan ei pääse yllättämään, sillä jos omat eväät loppuvat, voi polun varrelta ostaa naposteltavaa. Meidän siellä kävellessämme myytiin jopa jäätelöä. Pienet polunvarsiravintolat pikkuruisine muovituoleineen olivat supersymppiksiä ja näyttivät vetävän tehokkaasti puoleensa makkolinjanoista vanhempaa retkikansaa.