Naapurimme kutsuivat meidät mukaan telttailemaan perheensä kanssa. Ilomielin suostuimme ja viikonlopusta tulikin ikimuistoinen.
Meidän ja naapuriperheen lisäksi paikalla olivat naapurin isännän veli perheineen, veljesten vanhemmat, sekä kaksi setää vaimoineen. Suomalaisittain voisi siis jo puhua sukujuhlista, Koreassa vaatimattomasti telttailusta perheen kesken. Kaikki epäilyt kielimuurista ja kulttuurieroista kaikkosivat, kun tapasimme meille ennestään tuntemattomat perheenjäsenet. Naurua riitti ja tunsimme olomme oikein kotoisaksi, ilman suurempia kielivaikeuksia. Kimurantimmat asiat naapuri tulkkasi, muuten selvittiin konglishilla (korea-englanti sekoituksella) sekä kehonkielellä.
Äiti, ikää ehkä 65, oli mainio tapaus permanenttikiharoineen. Häntä kiinnosti suomalaisten vanhempien naisten hiusmuoti, sillä Koreassahan iäkkäämmät naiset tunnetusti kihartavat hiuksensa säkkäräksi. Pilke silmäkulmassa hän selitti sen olevan ”broccoli hair”, parsakaalitukka. Siinä sitten naurettiin vedet silmissä ja mietittiin miltä minä mahtaisin näyttää annettuani kampaajalle ohjeet, että parsakaaliksi, kiitos.
Velipoika on kuulemma harrastanut telttailua viimeiset kolme vuotta. Ulkona puuhastellessa pääsee rentoutumaan ja silti viettämään aikaa perheen kanssa. Ne korealaismiesten tavallisimmat rentoutumiskeinot kun ovat perinteisesti olleet juominen ja golf, äijäporukassa. Uskon siis, että myös vaimo ja lapset ovat perin iloisia tästä uudesta harrastuksesta, sillä kerrankin isä on ympäri vuorokauden paikalla. Veljen innostamana myös naapurimme ovat lämmenneet ajatukselle yhteisen ajan viettämisestä ulkosalla, tosin toistaikseksi vain kerran vuodessa, veljen valmiiksi pystyttämään leiriin kutsuttuna.
Voin kertoa, että kovin paljon innokkaampaa, tai paremmin varustautunutta, leiriytyjää saa etsiä. Telttojen lisäksi veli on hankkinut kompaktin A-muotoisen asuntovaunun, jossa mahtuu mukavasti nukkumaan 4 henkeä. Ruoka valmistettiin kotikeittiötä vastaavissa olosuhteissa, ylle viriteltyjen katosten alla. Ja kaiken kukkuraksi katsoimme valkokankaalta elokuvan sunnuntaipäivän ratoksi.
Vähän hämmentyneen tuntuisina muut seurasivat vierestä, kun pystytimme pientä kahden hengen vaellustelttaamme.
Ja ruoka, se oli taivaallista! Ulkona syödessä nyt on nälkä joka tapauksessa, ja ne kohtalaisetkin pöperöt uppoavat alta aikayksikön, mutta tällä kertaa ruoka oli oikeasti herkullista ja sitä oli paljon. Lounaskimbab-rullat, pastakastike, paistettu kala ja grillattu liha ja kaiken huippuna äidin mukanaan tuomat kotitekoiset lisukkeet. Riisi keitettiin painekattilassa juuri sopivaksi, mihin en kotioloissa pysty edes riisinkeittimellä. Oma panokseni ruokapuoleen oli aamiaislettujen paistaminen ja ne upposivatkin kiitettävästi mansikkahillon kera. Tosin ensimmäinen kerta, kun näen isoja räiskäleitä syötävän puikoilla…
Viikonlopusta on nyt muutama päivä toivuttu ja naurukrampit poskissa alkavat pikkuhiljaa hellittää. Ei voi muuta sanoa, kuin että kovasti olemme kiitollisia, että olemme näin mahtaviin ihmisiin täällä tutustuneet.
Tässä oma leirimme. Katokset olivat tosi kätevät niin sateella, kuin auringossakin.
Oma matala majamme. Puuhun ripustettu viiri on lahja ystäviltä ja kulkenut matkassa jo 7 vuotta.
Leirintäalue on ilmeisesti aikaisemmin tarjonnut majoitusta vuokrateltoissa, glamping, eli glamour camping henkeen. Nyt nämä homeiset teltanriekaleet olivat aika kaukana glamourista. Selkeästi uusia tuulia oli havaittavissa, sillä vanhoja rojuja oltiin korjaamassa pois ja alueelle rakennettiin paljon uutta, muun muassa uusia puisia telttapohjia, sähköliittymällä.
Nälkäisenä ei tällä leirillä tarvinnut olla. Ruokaa oli riittävästi, se oli hyvää ja sen parissa viihdyttiin, yhdessä keskustellen.
Tämä roihu ei onneksi ole grillimme, vaan iso kokko, joka sytytettiin illalla leirintäalueen väkeä ilahduttamaan. Tosin itse en lainkaan ilahtunut siitä, miten lähelle rakennusta kokko oli tehty, tai kuinka siihen loppuvaiheessa lisätyt roskapahvit syöksivät kipunoita kohti telttoja. Palokuntalainen on aina palokuntalainen.
Sunnuntai alkoi rauhallisesti elokuvalla. Haluan meillekin videotykin ja valkokankaan, ja pari säkkituolia.
Kalat olivat joesta pyydystettyjä ja kertakaikkisen herkullisia rasvassa rapeaksi paistettuina. Leirilläkin naiset yleensä valmistivat ruuan, sillä välin kun miehet, no, miehet pelasivat biljardia tai istuivat tupakalla. Toisaalta, ruuanvalmistajien suihin katosivat myös ne herkullisimmat palat, suoraan pannulta.
Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.
Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.
Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.
Täällä Muualla 