Korealaista akupunktiota testaamassa

Ystäväni kanssa suuntasimme perjantaina akupunktioon. Polveni ovat pidemmän aikaa oireilleet alamäkeen kävellessä, erityisesti rappusissa ja korealaiset ystäväni suosittelivat kokeilemaan akupunktiota. Ikinä en ole aikaisemmin käynyt ja aamusta asti jännitin miten kivuliasta neulojen tökkiminen mahtaakaan olla. Entä puhuisiko lääkäri lainkaan englantia.

Ylös menee, alas ei niin helposti.

Paikan päälle päästyämme selvisi, että lääkäri puhui jonkin verran englantia, mistä olin kovin huojentunut. Sillä vaikka korealainen ystäväni pystyi jotain tulkkaamaan, oli silti helpompaa selittää lääkärille vaivoistaan itse. Ensin täytettiin kaavake, mihin perustietojen lisäksi listattiin vaivat. Ajattelin keskittyä jalkojen hoitoon ja unohtaa erinäiset selkäkivut, joten raksin listalta polvet ja jalkapohjan. Alkutarkastuksessa lääkäri käski selälleen makaamaan, seurasi hengitystä, tarkkaili pulssia ranteesta. Sitten piti nousta seisomaan, avata suu ja sanoa AAAAA, minkä jälkeen lääkäri painoi selkärankaani ja kysyi onko se siitä kohtaa kipeä. Vedet silmissä sain sanottua, että juu, kyllä se vähän tuntuu kipeä olevan. Kuulemma liittyy oireilevaan vatsaani. Että näin. Onneksi perustutkimus ei sen pidemmälle jatkunut, pelkäsin jo mitä kaikkea muuta oiretta sieltä löytyisi.

Varsinainen akupunktiohoito kesti 2 x 25 minuuttia. Meitä kehotettiin hoitopöydille selinmakuulle ja minä sain lisäksi polvieni alle ja päälle lämpötyynyt. Sen jälkeen parit neulat jalkateriin ja käsiin, syvää palleahengitystä, silmät kiinni ja käskettiin rentoutua. Aluksi olo oli ihan hyvä, mutta sitten polvien päällä olevat lämpötyynyt alkoivat tuntua sietämättömän kuumilta. Kysäisin ystävältäni mitä minun pitäisi niille tehdä, mutta päädyin sitten pitämään ne paikallaan, ajatellen, että kuumuus on varmaankin ihan tarkoituksenmukaista ja hyväksi nivelille. Eikä ystäväni kiemurrellut oman selkänsä alle laitetun lämpötyynyn päällä. Sinnittelin ensimmäisen jakson lämpötyynyjen kanssa, mutta toisen jakson ajaksi otin ne pois. Itse neulojen laittaminen ei oikeastaan tuntunut miltään, kunnes toiselle jaksolle lisättiin vasemman isovarpaan sivuille neulat. Noiden kahden neulan laitto kirvoitti pienen voihkaisun, mikä kovasti hymyilytti lääkäriä ja hoitajaa. Palleahengittelyä, ystävän kanssa kuiskailua tuntemuksista ja sitten hoito olikin jo ohi.

Tältä tuntuivat ne kaksi neulaa varpaaseen. 

Maksaminen taas sai hymyn omille kasvoilleni: 7000 wonia, siis kokonaista 4 euroa 90 senttiä! Kaupan päälle pääsimme venyttelemään aulan lattialle lääkärin kanssa. Lääkärismiehen venyvyys teki vaikutuksen, samoin seinälle ripustettu kehystetty valokuva, jossa lääkäri poseerasi Dalai Laman kanssa. Oma venyminen ei sen sijaan tuntunut kovin huikealta, mutta minua lohduttivat sekä epäliikunnallisena pitämäni ystäväni, että kumiukkomaisen notkea lääkäri. Kuulemma säännöllisellä venyttelyllä kehitystä tapahtuu. Lisätään siis rutkasti venyttelyä viikko-ohjelmaan (missä sitä on kyllä jo aikaisemminkin ollut, mutta selkeästi liian vähän). Lääkäri myös kehoitti minua lopettamaan pitkät kävelylenkit sekä kuntosalilla käynnin ja keskittymään uintiin, mutta tätä vastaan mieli vähän kapinoi. Päätin, että noudatan tätä ohjetta soveltaen.

Kotona aloin kummastella yhä kuumottavia polviani ja kun asiaa tarkemmin tutkin, paljastui farkkujen alta punoittavat ja vähän vesikelloa pukkaavat polvet. Suomalaisella sisulla on taas vedetty, kuvitellen kuumotuksen kuuluvan asiaan, kun ei aikaisempaakaan kokemusta ollut. Ensi kerralla taitaa olla vain parasta uskoa omia tuntemuksiaan, eikä kuuliaisesti tehdä niin kuin joku toinen sanoo.

Maailman suurin tavaratalo

Yksi Busanin houkutuksista on maailman suurin tavaratalo (Shinsegae Centum City Department Store), missä meidänkin sitten piti vielä sunnuntaina päästä käymään. Ihan vain voidaksemme sanoa, että käyty on. Ei se sen kummempi ollut, samanlainen kuin muutkin Korean tavaratalot ja aika pian teki mieli pois. Ihmisiä riitti tungokseksi asti.

Näin komeasti Shinsegae toivottaa metrolla tavaratalolle tulleet asiakkaat tervetulleeksi. Yleensä kaikkiin isompiin tavarataloihin pääsee suoraan metroasemalta, mikä on oikeasti ihan kätevää. 

Heti Shinsegaen vieressä oli Lotte Department store, joka ei varmasti kovin paljon koossa sisarelleen häviä. Korealaiset rakastavat shoppailua. 

Mielestäni hienointa koko paikassa oli katolle rakennettu dinosaurusaiheinen teemapuisto, jonne oli ilmainen pääsy sekä houkutuksena dinosauruksia, jäätelökoju, merirosvolaiva, karuselli ja hyvät näköalat kaupungin ylle. Oiva keino saada lapsiperheet (ja meidät lapsenmieliset) asioimaan tavaratalossa yhä uudelleen.

Dinot oli tehty taiten.

Tuo Rex oli aivan huikean ihana!

Hyvin päättäväisen näköinen härkä. 

En oikein tiedä, mikä kastetilaisuus tässä oli menossa. Kuvaan tuli kuitenkin samalla vähän tuota ympäröivää maisemaa, tavaratalon katolla siis ollaan.

Melts. Pieniä ylimakeita jäätelörakeita, ihan OK. Mutta ottaisin silti mieluummin ison pallon Vanhanajan Vaniljaa, aitoon vohveliin, kiitos.

Viikonloppureissu Busaniin

Busan on aivan Korean niemimaan kaakkoiskulmassa sijaitseva vajaan neljän miljoonan asukkaan kaupunki. Kesäaikaan se on äärimmilleen täynnä rantalomailevia turisteja, niin korealaisia kuin ulkomaalaisiakin. Me päätimme matkustaa sinne kesälomien jo päätyttyä ja päätös oli kyllä oikein hyvä ratkaisu. Rannat olivat hiljaiset, majapaikoissa tilaa, eikä ravintoloissa tarvinnut jonotella. Huono puoli oli varsinaisen uintikauden päättyminen, eli rannalla liehuvat punaiset liput ja kovaäänisistä kuulutettiin ohjeita, joilla uimarit koitettiin pitää merestä pois. Ehkä aallot sitten tosiaan ovat jo korkeampia ja meri arvaamattomampi, mutta ainakin veden lämpötila oli vielä suomalaiselle suorastaan lämmin. Kieltoja uhmaten pulikoimme vähän rantavedessä ja nautimme hiekasta varpaiden välissä.

Matkaan lähdimme jo hyväksi todetulla KTX junalla, se kun on niin kätevä ja nopea. Sattui kuitenkin niin, että samaan aikaan, kun me lähdimme Suwonista, erään toisen junan kuljettaja teki virheen ja kaksi junaa törmäsi toisiinsa. Onneksi kukaan ei loukkaantunut tässä turmassa vakavasti, mutta meidänkin matkamme venähti usealla tunnilla, kun meitä kyydittiin onnettomuuspaikan ohi busseilla. Bussimatkalla sattui vielä toinen läheltä piti -tilanne, kun moottoritiellä edellä ajavan hinausauton takarengas räjähti. Oli kuitenkin sen verran monta rengasta alla, että ajoneuvo pysyi suhteellisen vakaana, ja kuljettaja pystyi ohjaamaan pientareelle. Pääsimme perille Busaniin vasta myöhään iltapäivällä, kun alunperin meidän piti olla siellä puoliltapäivin.

Busanin rautatieasemalta hyppäsimme bussiin, jolla pääsimme aivan hotellin viereen. Matka-aika yksi tunti ja bussi äärimmilleen täynnä ihmisiä. Julkinen liikenne ei tuntunut suosivan meitä lauantaina laisinkaan ja olimme aika väsähtäneitä, kun pääsimme hotellille.

Bussin televisiosta tuli sopivasti uutislähetys junaturmasta. 

Busanin rautatieaseman alue oli paljon tunnelmallisempi, kuin Soulin tai Suwonin vastaavat.

Hedelmämyyjä.

Majoituimme Viajante Navissa, joka osoittautui ihan mukavaksi pikku hotelliksi. Halpa se ei varsinaisesti ollut, eikä naapuroivia rakennuksia voinut kovin hohdokkaaksi kutsua, mutta huone oli valoisa (huoneeseen astuessa täydellinen sokaistuminen ikkunasta paistavaan aurinkoon), siisti ja hotelli hiljainen. Huoneessa ei tupakansavukaan haissut, mutta rappusissa alakerran seafood-ravintola löyhkäsi sitäkin enemmän. Ikkunasta avautui aivan käsittämättömän hienot näkymät sekä merelle, että Haeundae Beachille. Parasta oli kuitenkin, että rannalle pääsi, kun käveli hotellin ovesta ulos.

Silkkikukat viimeistelivät huoneen pelkistetyn tunnelman. Näköalakin oli hieno.

Vietimme iltaa ensin Haeundaen rannalla ja myöhemmin otimme taksin toiselle Busanin kuuluisista rannoista, Gwangallille, missä kävimme vähän soutelemassa ja ihastelimme ilotulitusta. Viikonlopun aikana näimme enemmän ulkomaalaisia, kuin Itaewonissa Soulissa. Erityisesti amerikkalaisia tuntui riittävän, varmaan sotilastukikohtien ansiosta. Tuntuihan se kieltämättä ihan mukavalta kuljeskella bikineissä rantavedessä muiden ulkomaalaisten kanssa ja sulautua edes vähän paremmin joukkoon (unohdetaan se maidonvalkoinen iho), sillä korealaiset naiset harvemmin uivat, saati sitten esiintyvät bikineissä. Varsinaisella rantakaudella näitäkin harvinaisuuksia on luultavasti näkynyt, viime viikonloppuna ei.

Paluumatka meni ilman sen suurempia kommelluksia, sillä sunnuntai-iltaan mennessä junarata oli saatu raivattua. Kotona ravisteltiin hiekat uikkareista, pestiin pyykit ja todettiin, että yhden yön viikonloppureissu, josta suurin osa meni matkustamiseen, taisi olla vähän liian lyhyt.

Haeundaen ranta myöhään iltapäivästä. Pelkäsimme, että nousee kunnon myräkkä, mutta pilvimassa kiersi rannan ja jatkoi matkaansa.

Rantavahti sai urakalla puhaltaa pilliinsä, pitääkseen innokkaat uimarit vedestä pois.

Rantavesi vaanii lomailijaa. Piti oikein nostaa jalat ylös, ettei vain kastu. 

Korealaiset eivät yleensä niinkään ui meressä, vaan mieluummin kelluttelevat uimarenkaiden kanssa. 

Nämä neitokaiset olivat rannalla tyylikkäinä kera käsilaukkujensa.  

Auringolta suojaudutaan tarkoin ja tämänkaltaiset kokokasvonaamiot ovat suosittuja.

Uuvahtanut rantailija.

Punaiset liput kehoittivat pysymään pois vedestä. Sanomaa tehostettiin kuulutuksilla ja pillin vihellyksillä. 

Rannan toisesta päästä löytyi kiviä, joiden välistä ihmiset etsivät mereneläviä.

Siesta. Huomaa sanomalehdellä paketoitu pää. 

Surffaajat valtasivat aallot ja jatkoivat vielä pimeänkin tullen. 

Iltanäkymä Haeundaen rannalle hotellihuoneemme ikkunasta.

Soutamassa Gwangalli Beachilla.

Raketit ammuttiin kauempana mereltä laivan kannelta. 

Isän ja pojan tiukka kisa. 

Tietoyhteiskunnan otteessa

Lueskelin Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin blogia ja havahduin Eevan pohdintaan älypuhelinten älyttömyydestä. Koreassa asuessani on älypuhelimesta tullut mutkattomasti osa normielämää, tai paremminkin mutkattomasti puhelin on saanut minut kuristusotteeseensa, enkä enää usko tulevani toimeen ilman sitä. Tulevaa Suomen reissua pelkään kahdesta syystä: syyskuun lopussa Suomessa on kylmä ja joudun kolme viikkoa pärjäämään vanhalla luurillani, jolla netin käyttö on h-i-d-a-s-t-a.

Yhdessä kahvilla. 

Milloin minusta, peräkylän metsätytöstä, on oikein tullut nenä kiinni puhelimessa seiniä päin törmäilevä nettiaddikti? Aika tarkalleen vuosi sitten, kun Koreaan muutettuani sain uuden Samsungin ja tajusin miten helppoa netissä surffaus on ja miten hyvin aikansa saa kulumaan metroa odottaessa, kun samalla selaa sosiaalisen median kuulumiset. Valokuvien otto pitkin päivää ja niiden jakaminen muille tuo myös kummasti lisäsisältöä elämään. Kaikkien ympärilläsi tehdessä sitä samaa, ei edes kahvipöydässä puhelimen jatkuva vilkuilu tunnu enää hölmöltä, vaan päin vastoin sitä alkaa tehdä itsekin. Eevan tavoin inhoan tätä muutosta itsessäni. Haluan olla läsnä, kun kohtaan muita.

Korealainen kulttuuri ajaa ihmisiä yhä nopeampaan reagointiin. Kun saat sähköpostin, siihen kuuluu vastata heti. Vaikka sitten iltamyöhään, kuten korean kielikurssin yhteyshenkilöni teki, kun kirjoitin hänelle viestin puoliltaöin koskien kurssimaksun kuittia. Asiani ei ollut lainkaan tärkeä ja ajattelin työsähköpostin tulevan luetuksi vasta aamulla, mutta vastaus tulikin minuutin kuluttua. Tai jos en KakaoTalkissa (korealainen hyvin suosittu chattiohjelma) vastaa heti ryhmäkeskusteluun, ilmaistaan tätä kohtaan epäuskoa tyyliin ”Taina ei ilmeisesti ole vielä tänään tarkistanut Kakaotaan”, kun viesti on tullut viisi minuuttia sitten ja kaikki muut ovat jo uppoutuneet ajatustenvaihtoon, kun minä olen ollut suihkussa. Ei kai ihmisen koko ajan kuulu olla tavoitettavissa? Paitsi jos on päivystävä lääkäri tai palomies, enkä minä muistaakseni ole kumpaakaan.

Valokuvia tulee tietysti otettua helpommin, kun puhelin on aina mukana. Kuten vaikka, öh, omista kengistään. 

Vietnamissa viikko ilman puhelinta oli helppo. Päätimme yhdessä, että nautimme lomasta ja pidämme puhelimet kiinni päivällä, mutta iltaisin voi käydä nopeasti kurkkaamassa onko siellä mitään kiinnostavaa. Taisin avata oman puhelimeni kahtena päivänä, sillä muuten olin liian kiireinen uimaan meressä tai loikoilemaan aurinkovarjon alla. Ja huomasin, ettei kahvikupin ääressä tarvitse facebookkia, vaan pöytäseurallakin saattoi olla jotain sanottavaa, ihan livenä. Todistetusti elämä ilman älypuhelinta on siis mahdollista.

Tuorettakin tuoreemmat merenelävät

Etelä-Koreassa syödään todella paljon mereneläviä, koska niemimaata ympäröivä meri tarjoaa tähän hyvät lähtökohdat. Suomalaisille tuttu lohi komeilee vain tuontitavarana isojen markettien kala-altaissa ja pakastehyllyissä, mutta suositumpia ja huomattavasti maistuvampia ovat paikalliset herkut, kuten simpukat ja mustekala.

Gangneungin merenrantaravintoloissa tarjolla oli kaikkea mahdollista (ja mahdottomankin näköistä) eikä tuoreus päässyt epäillyttämään, kun lautaselleen päätyvät otukset sai ensin valita ravintolan edustan akvaarioaltaista. Vaikeinta oli ensin löytää sopiva ravintola, sillä samat kalat ja ravut täyttivät kaikkien ravintoloiden altaat. Hintataso vaikutti sekin etukäteen yhdessä sovitulta, ainakin meille ulkomaalaisille, sillä jokainen ravintola ilmoitti samat hinnat. Päädyimme ravintolaan, jonka terassilla näkyi eniten asiakkaita.

Me nautiskelimme tarjonnasta kahtena iltana, joista ensimmäiseksi vuorossa oli sashimi. Osoitimme kala-altaista sopivan näköisiä yksilöitä (mitään tietoa mitä kaloja mahtoivat olla) ja siirryimme sitten pöytään seuraamaan, miten tarjoilija lompsi altaalle haavi kourassaan ja pyydysti valitsemamme kalat keittiöön kiikutettaviksi.

Alkuun meille tarjoiltiin mustekalaa, katkarapuja, jotain hyvin mielenkiintoista ja liuta aina niin maistuvia korealaisia lisukeruokia. Kaikki muu maistui kertakaikkisen herkulliselle, paitsi tuo ”mielenkiintoinen”, jonka makua huuhtelemaan tarvittiin puoli tuoppia olutta ja palanpainikkeeksi vielä kimchiä. Sitten pöytään kiikutettiin iso vadillinen valitsemaamme kalaa – varmasti tuoretta ja todella hyvää.

Nämä jättiläiset olivat kolmen hengen seurueellemme vähän turhan isoja. 

Sashimi-illan alkupalat. Etualalla vasemmalla ”mielenkiintoinen” , josta ei tullut omaa suosikkiani. 

Pääruoka. Kalapalat kastettiin chilikastikkeessa tai soijawasabiliemessä. Herkkua!

Lisukeruokia tuotiin pöydän täydeltä, kuten aina. Koreassa ravintolasta ei pääse poistumaan nälkäisenä. 

Seuraavana iltana päätimme keskittyä simpukoihin, joita grillattiin pöydän virkaa toimittavan tynnyrin päällä. Nämäkin herkut valitsimme ensin akvaarioista ja tarjoilija sitten valmisteli ne meille grillausta varten. Itse saimme päättää kuinka kauan halusimme simpukoita kypsentää, mutta varmuuden vuoksi meitä vielä ohjeistettiin, ettei kaikkia kannata kovin kauan pitää tulilla, vaan tietyt simpukat ovat parhaimmillaan puolikypsinä. Simpukka sai kaverikseen sipuli-juusto-lisuketta ja sitten vain nautiskellen ääntä kohden. En ole mikään merenelävien asiantuntija, joten en näistäkään pysty sanomaan mitä tarkalleen tuli syötyä. Ehkä jonkintyyppisiä kampasimpukoita ainakin, jos kuoren muodosta voi jotain päätellä. Ihan taivaallisen makuisia olivat joka tapauksessa ja taisivatpa päästä Korean ruokakokemusten ykköspaikalle, nämä nilviäiset. Soulissakin mereneläviä saa joka paikasta, mutta rannalla raikkaassa meri-ilmassa ravintolan terassilla nautittuna, nämä molempien iltojen setit olivat kyllä parhaimmillaan.

Simpukkaillan tarjonta. Me valitsimme alimmaisia ja keskimmäisiä. 

Nilviäiset grillissä. Taustalla häämöttävät tutut lisukeruoka-annokset. 

Kissakahvila

Gangneungissa kahvittelimme kissakahvilassa. Olen monesti vastaavia nähnyt Soulissakin, mutta vielä kertaakaan en ollut sisälle asti poikennut. Olisi kannattanut, sillä ainakin tässä kahvilassa oli ihana tunnelma ja kauniita kissoja. Olivat vielä kissamaisesti niin omanarvon tuntoisia, etteivät pahemmin tyrkyttäneet itseään siliteltäväksi, syliin tulosta puhumattakaan. Mutta pidin juuri tuosta kissojen vapaudesta liikkua kahvilan tiloissa, miten ne itse halusivat.

Kahvilaan mennessä omat kengät riisutaan ja jalkaan sujautetaan sisätossut. Lisäksi kädet desinfioidaan. Sitten vain konttaamaan lattialla, näpsimään valokuvia ja tuntemaan itsensä nöyryytetyksi, kun kissat vaivattomasti väistävät kameran linssin. Kasveja on paljon helpompi kuvata… Joitakin otoksia sentään tallentui niin, että kissakin on kuvassa mukana. Kahvi tarjoiltiin lasipurkista, jossa oli metallikansi ja kannessa pieni reikä pillille. Nerokas idea kissankarvoja vastaan ja kaunis katsella. Seinät olivat yhtä suurta kiipeilytelinettä ja kissoilla omat pesät, joihin vetäytyä, kun ihmisseura ei kiinnosta.

Taidan tietää minne seuraavien vieraidemme kanssa Soulissa suuntaamme. Ja Soulista löytyy sellainenkin paikka, kuin lammaskahvila Thanks Nature Cafe, jossa kahvin ohessa voi rapsutella lampaita. Kesät lampaat viettävät laitumella ja palaavat taas syksyn tullen kahvilaan, joten kahvi ja muut tarjottavat ovat todella herkullisia, että asiakkaat tulisivat kahvilaan lampaiden kesälomallakin. Kokeiluun siis tämäkin.