Kuutamo sunnuntai-iltana oli hieno. Kuu ei näin kuvien välityksellä näytä mitenkään erityiseltä, mutta käytimme tilaisuutta hyväksemme ja nappasimme samalla pari muutakin iltakuvaa Dongtanista, kun tuli kerrankin lähdettyä ulos kameran kanssa.
Monthly Archives: syyskuu 2015
Hämähäkkien valtakunta
Tämä kesä on ollut hämähäkeille poikkeuksellisen otollinen, ja näin loppukesästä niitä on joka paikassa runsain määrin. Ne myös tuntuvat olevan aiempaa suurikokoisempia.
Kuinka monta hämähäkkiä löydät kuvasta?
Piipahdus Bangkokin vilinään
Kesällä lensimme Bhutaniin Bangkokin kautta ja hemmottelimme itseämme muutamalla yöllä Grand Hyatt Erawan hotellissa. Juurikin sen Erawanin pyhäkön vieressä, missä 17.9. tapahtui tuhoisa pommi-isku. Nyt jälkeenpäin kuvia katsellessa tuntuu vaikealta ymmärtää tapahtunutta, paikan päällä kaikki oli vain mielenkiintoista ja kiehtovalla tavalla kaoottista. Mitä nyt tuktuk-kyyti sai sykkeet koholle.
Mutta niinhän se menee, että maailmalla liikkuessaan kohtaa enemmän tai vähemmän kontrolloitavissa olevia riskejä, jotka on vain hyväksyttävä osana matkustamista. Näin keski-ikäistyessä sitä huomaa olevansa huomattavasti turvallisuushakuisempi, mutta silti aina on olemassa onnettomuuden tai terrorisminkin vaara. Asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan vain tiettyyn pisteeseen asti.
Bangkok ja Thaimaa silti edelleen kiinnostavat, tuo kesäinen pysähdys kun oli niin hätäinen ja itselleni myös ensimmäinen Thaimaan matka. Se on varmaan aloitettava seuraavan reissun suunnittelu!
Bumdra Trek
Häitä seuranneena aamuna oli hyvä reippailla ylös Bumdra Monasterylle, 3,800 metriin. Onneksi itse ei joutunut kantamaan kuin päiväreppua, muuten reissu olisi voinut käydä turhan raskaaksi juhlimisen uuvuttamalle ja vuoristoon tottumattomalle lomalaiselle. Hevoset auttoivat niin tavaroiden kuin väsyneiden trekkaajienkin rahtaamisessa ylös leiriin.
Maisemat olivat upeat, iltapäivästä alkaneesta sateesta huolimatta. Korkeampi ilmankosteus sitä paitsi tekee vuoristoilmasta helpompaa hengittää. Näin meille noviiseille kerrottiin, kun aurinko alkoi kadota pilvien taakse.
Noustessa huomasi hengästyvänsä aina vain pahemmin ja pahemmin, vaikka lihakset vielä jaksoivatkin hienosti. Leiriin päästessä piti ottaa ihan hissukseen, sillä jo kymmenen metrin matka ruokateltalta omalle teltalle sai puuskuttamaan. Osa porukasta intoutui vielä lisäretkelle 4,000 metriin, mutta itse koin parhaaksi vain istua ja levätä. Ja juoda vettä. Litratolkulla vettä. Sen sitten huomasi yöllä, ties miten monetta kertaa otsalampun valossa ja sumussa vessateltalle suunnistaessaan, peläten törmäävänsä valtavaan jakkiin, joita edellisenä iltana leirin vieressä käyskenteli.
Majoitus oli leiriolosuhteisiin nähden luksusta. Pariskunnille tarkoitetuissa teltoissa oli nimittäin sänky, siinä patjat, paksu höyhenpeite, tyynyt ja lakanat. Ja mattokin vielä lattialla. Ei voinut kuin pähkäillä mikä urakka kaikki tuo tavara on ollut tuoda ylös vuorenrinnettä.
Aamupalalla tankkasimme letuilla, paahtoleivällä ja myslillä hiilarit kuntoon laskeutumista varten. Vettä sateli hiljalleen, tehden polkua ympäröivästä metsästä taianomaisen, mutta samalla muuttaen itse polun mutaiseksi ja liukkaaksi. Köpöttelimme vaellussauvojen avulla minkä osasimme, välillä pyllähdellen tai ihan vain vapaaehtoisesti liukumäkeä alas laskien.
Vaelluksen viimeisenä etappina oli Bhutanin kuuluisin buddhalaisluostari, Paro Taktsang eli Tiikerin pesä. Maisemat olivat pilvisestä ilmasta huolimatta henkeäsalpaavat. Ja niin oli luostarille johtava portaikkokin, mutkitellen jyrkällä vuorenrinteellä, vesiputouksineen kaikkineen. Kuvat eivät tee oikeutta tälle mystiselle paikalle.
Paluumatkalla hotellille olo oli huojentunut. Polvet kestivät sittenkin koko reissun. Kukaan ei loukannut itseään. Kunnes huojennuksen tilalle tulvahti voittajafiilis: me teimme sen!
Loma maailman katolla
Paluu Korean arkeen on jo hyvällä mallilla, mutta blogi vielä vähän laahaa jäljessä. Suomesta palattuani on ollut vaikeaa keskittyä kirjoittamaan, valitsemaan monista otetuista kuvista niitä kaikista parhaimpia. Tosin on ollut myös muuta tekemistä, siitä vielä lisää myöhemmin.
Kesä on ollut todella hieno, joskin myös haikea. On tullut käytyä Bangkokissa, Bhutanissa, Suomessa, Tallinnassa, reissattu Koreassa ja tavattu uusia ihania ihmisiä. Myös jäähyväisiä on jätetty, sillä kaksi ystäväperhettämme joihin olemme tutustuneet täällä Koreassa, ovat tänä kesänä muuttaneet takaisin Suomeen.
Aloitan vyyhdin purkamisen Bhutanista, jonne en ihan ensimmäiseksi uskonut lähteväni lomalle. Sinne kuitenkin päädyimme, vieraaksi ystäviemme häihin ja kipuamaan jylhille vuorenrinteille.
Bhutan tarjoaa erityisesti luontoihmisille elämyksiä, mutta sanoisin, että kuka vain kauniista buddhalaistemppeleistä, ystävällisistä ihmisistä tai ainutlaatuisesta ruuasta nauttiva, varmasti lumoutuu maasta. Meille tämän kaiken kruunasi vielä joukko ystäviä, joita emme olleet pitkään aikaan nähneet.
Horisontissa siintää Mount Everestin luminen huippu.
Paron kansainvälinen lentokenttä 2,200 metrin korkeudessa on yksi maailman vaikeimmista laskeutua. Mekin saavuimme siivet lähes vuorenrinteitä hipoen ja solan uomaa seuraillen, mutta kokemus ei vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ollutkaan niin pelottava. Tällä matkalla tuli myös ajeltua kapeita vuoristoteitä ja kivuttua ylös vuoristoon lähes 4,000 metrin korkeuteen – molemmat asioita joihin en ole uskonut koskaan pystyväni. Ehkä parasta tällä matkalla olikin huomata, että sitä pystyy oikeastaan aika moneen asiaan, kun vain ensin uskaltautuu yrittämään.
Hotellimme Gangtey Palace Parossa. Kaunis kuin mikä.
Paron kylänraitilla riitti kulkijoita. Buddhalaisessa maassa lehmät ja koirat kulkivat kaduilla siinä missä ihmisetkin.
Paron katukuvaa eivät hallitse mainosplaakatit tai välkkyvät neonvalot, sillä mainontaa valvotaan tiukasti. Liikkeen ulkopuolella on asiallinen kyltti, joka kertoo mitä siellä myydään.
Paikallinen valkoviini oli elämys. Sanoisin, että yllättävän jaloviinamainen.
Hääaamuna hotellin henkilökunta poltti ulkotakassa tuoreita havupuun oksia, ymmärtääkseni karkottaakseen savulla ei-toivottuja henkiä. Bhutanissa myös talojen seinille maalatut penikset hoitavat tätä samaa tehtävää, tuoden turvaa talon asukkaille.
Perinteiset juhla-asut. Samilla gho, minulla kira. Kuva: Sampo Kerola
Tiimitapahtuma Caribbean Bayssä
Töissä on tapana viettää kuukausittain tiimin kesken jonkinlainen iltapäivän/illan tapahtuma. Yleensä se on korealaisittain vain yhdessä syömään (ja juomaan) menemistä, mutta tällä kertaa porukka halusi käydä Caribbean Bay -vesipuistossa.
Caribbean Bay on Korean suurin vesipuisto, ja osa Samsungin omistamaa Everland huvipuistokompleksia. Siellä on useita vesiliukumäkiä, uima-altaita, aaltoallas, kylpyläpalveluita, kaikkea mitä nyt vesipuistossa voisi olla. Ehkä hieman erilaisena piirteenä ovat ”kylät” ympäri puistoa, joista voi vuokrata omia pieniä tiloja ryhmälleen ja joissa voi sitten säilyttää tavaroitaan tai käydä välillä lepäilemässä.
Menimme maanantaina iltapäivästä, koska halusimme välttää isot ruuhkat ja käydä kokeilemassa mahdollisimman monta eri laskua lyhyessä ajassa. Tämä tietenkin oli haaveajattelua, sillä tuhannet muut ajattelivat samalla tavalla. Parissa tunnissa ehdimme käydä yhden isomman laskun, ja toisen vähän pienemmän. Oikeina ruuhka-aikoina viikonloppuisin odotusaika olisi nelisen tuntia. Harmittavasti uusin ja hienoin kyyti Mega Storm oli huollettavana tämän viikon. Mielenkiintoisesti lähes kaikki korealaiset kulkivat joka paikassa kelluntaliivit päällä, tarkkaa syytä en saanut selville. Se kai on vaan tapa veden ääressä ollessa. Lämmintäkin vielä tässä elokuun lopussa oli, kolmeakymmentä hipoen korkeimmillaan.
Vesipuistoon meneminen tiimin kanssa ei selkeästi ole ihan tavallista toimintaa, ja koko homman ympärillä oli koko ajan pieni salaperäisyyden verho. Meidän tiimejä oli tämän kuukauden tapahtumaa varten hieman sekoiteltu, ja meidän ryhmässä oli vain miehiä. Tämä ylipäänsä mahdollisti lähtemisen tuonne, mutta kohteesta ei saanut puhua naiskollegoille. Ilmeisesti joutuisi ”selittelemään aika paljon”? Myös kysyttiin olinko kertonut vaimolle minne mennään (kyllä kerroin), miten kerroin ja mikä oli reaktio. Jäi vaikutelma, että vesipuistoihin mennään joko sinkkuna patsastelemaan ja tiirailemaan, tai sitten kiltisti koko perheen kanssa vaimon valvomana. Muu on sitten vähän hys hys hommaa. Onhan toki vesipuistot harvoja ei-K18 paikkoja Koreassa, missä pääsee näkemään naisten paljaita olkapäitä (huh!).
Mukavaa vaihtelua tämä kaikki kuitenkin oli. Aiemmin olemme käyneet pelaamassa screen baseballia, joten toivottavasti jatkossakin keksitään mielenkiintoisia aktiviteettejä.
Erityismaininta Galaxy S5 luurilleni jolla kuvat on napattu, se vedenpitävänä kesti hienosti vedessä puljaamisen ilman vaurioita.
Täällä Muualla 