Hahoen perinnekylässä

Olen lumoutunut Hahoen perinnekylästä. Reilun kuukauden sisään olen yöpynyt siellä kahdesti, kummallakin kerralla Bukchondaek nimisessä vanhassa Hanokissa. Paikkaa pitää yli 70 vuotias herra Ryu, joka edustaa sukuaan jo seitsemännessä polvessa ja on syystäkin sukunsa perinnöstä ylpeä.

Herra Ryu kertoi kuinka perinteisen majatalon pitäminen on raskasta, vaikkakin mieluista työtä. Talviaikaan vieraille on lämmitettävä huoneet puulla ja jokaisella huoneella on oma uuninsa, jonne on tehtävä tulet. Tällä perinteisellä ondol menetelmällä kuuma ilma kiertää lattian alla, lämmittäen lattiaan valetut kivet. Huoneessa nukutaan ohuella patjalla suoraan lattialla, jolloin makuualusta on lämmin, mutta huoneessa muuten on raikas ja viileä ilma. Ovet ja ikkunat kun ovat puukehikkoon kiinnitettyä paperia.

Kylä on myös Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kapeilla kujilla kävellessä todellakin aistii menneisyyden, sillä poissa ovat niin monen muun korealaisen turistikohteen krääsä ja ketjukahvilat.

Lisää tietoa kylästä ja Bukchondaekista:
https://en.wikipedia.org/wiki/Hahoe_Folk_Village
http://english.visitkorea.or.kr/enu/ATR/SI_EN_3_1_1_1.jsp?cid=755875

Big Island

Havaijin saaret ovat aikanaan muodostuneet merestä nousseista tulivuorista. Big Island eli Havaiji on niistä geologisesti nuorin, Mauna Kean (4 2016m) ja edelleen aktiivisen Mauna Loan (4 170m) hallitessa sen maisemaa. Saaren etelärinteellä oleva Kilauea on myös aktiivinen  ja purkautunut jatkuvasti aina vuodesta 1983 lähtien; ja purkautuu edelleen.

Itsensä tunsi varsin pieneksi ja mitättömäksi seisoessaan Kilauean päällä tietäen vain ohuen kuoren erottavan sinut alla vellovasta laavasta. Välillä maiseman peitti tulivuorista nouseva savusumu, joka sai silmät kirvelemään ja nenän tukkoon. Pimeällä Kilauean Halema’uma’u kraaterista hohkaava puna ja korviin kantautuva kohina olivat erityisen vaikuttavia, ainakin jos näköalapaikalle onnistui pääsemään yksin, ilman salamavalolla pimeässä räiskiviä japanilaisia.

Majoituimme Volcano nimisessä pienessä kylässä, lähellä Volcanon kansallispuistoa. Sijainti kansallispuiston kupeessa oli nappivalinta, ja niin oli itse majapaikkakin. Volcano Country Cottagen isäntäpari on pitänyt paikkaa jo 12 vuotta ja hukutti meidät heti alkuun vinkkeihin, mitä kaikkea meidän kannattaa vierailumme aikana ehdottomasti tehdä. Kaikki, aina kylmälaukuista, kartoista ja itseleivotusta banaanileivästä asti, oli hioutunut vuosien saatossa timanttiseksi paketiksi. Oma kahden hengen mökkimme oli kuulemma ollut hevostallina aikaisemmin, mutta nyt siellä oli kaikki mitä kodikkaaseen mökkiasumiseen ikinä tarvitaankaan.

Kolmessa päivässä ehdimme nähdä laavaa ja tulivuoria, merenrantaa, huikean tähtitaivaan, ja ajaa ylös Mauna Kealle pilvien yläpuolelle. Joimme länsirannikon Konan kahvia ja bongailimme tienvarsilta harvinaisia havaijinhanhia, nenejä. Poukkoilimme pick upin lavalla paahtavassa kuumuudessa ja tukahduttavassa hiekkapölyssä vain nähdäksemme vihreän hiekan rannan. Emmekä uskaltautuneet uimaan mereen rantakallioilta Havaijin eteläisimmässä kärjessä, vaikka saksalaiset turistit kallion reunalta alla vellovaan mereen rohkeasti hyppivätkin.

Havaijin maisemia

Aloha! Onnistuimme mahduttamaan kahden viikon matkallemme käynnin kolmella eri saarella: Oahulla, Mauilla ja Big Islandilla. Näistä varsinkin Big Island erosi maisemiltaan muista, mutta kaiken kaikkiaan olimme yllättyneitä miltä saarilla näytti. Mielikuvat Havaijista olivat rajoittuneet valtaviin aaltoihin, sademetsän peittämiin pystysuoriin vuorenrinteisiin ja vesiputouksiin. Näiden lisäksi näimme paljon muutakin ja tajusimme, että osa Havaijistakin on kuivaa ja karua. Eikä kaikkialla todellakaan ollut lämmin, ei ainakaan, jos yöpyi yli kilometrin korkeudessa pienessä mökissä.

Arvoimme ennen matkaan lähtöä, vuokraisimmeko auton vain osaksi aikaa vai kaikkialle muualle, paitsi Honoluluun. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi. Oahun ulkopuolella julkista liikennettä kulki huomattavasti harvemmin ja taksit olivat kalliita. Itse ajamalla pääsimme tutustumaan paljon monipuolisemmin saariin.

Tässä alkuun kuvakimara Oahulta ja Mauilta, joista Maui vei kyllä voiton tuulentuivertamilla hiekkarannoillaan ja meressä polskivine valaineen. Honolulun Waikiki Beach oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta kyllä me mieluummin jaoimme rannan havaijinhylkeen kuin korealaisten turistien kanssa.

Bye bye Honolulu! Matkalla Mauille odotimme jännittyneinä pitäisimmekö saaresta. Jo laskeutuessa näin lentokoneen ikkunasta valaan meressä ja Mauista tuli mielestäni välittömästi paras paikka maailmassa! Majapaikkamme Iilikahi entisessä valastuskylässä Lahainassa oli sekin täydellinen, piilossa asuinalueen keskellä, mutta silti aivan rannan tuntumassa.

Olimme lukeneet huikeista aalloista, mutta niitä oli nähty juuri ennen meidän tuloamme, eikä meitä niiden suhteen sitten onnistanut. Tosin Mauin pohjoispuolella aallot olivat silti ihan riittävän isoja vakuuttaakseen meidät pysymään visusti rannalla, riittävän kaukana vedestä. Ajoimme heti aluksi pohjoispuolen kuuluisaa rantareittiä, Road to Hanaa, jonka varrella maisemat todella olivat upeita ja vehreitä. Täysi vastakohta etelärannikon kuivuudelle, jonne asti sadetta harvemmin riittää saaren keskellä kohoavan vuoriston takia.

Etukäteen olimme miettineet myös ruokailujen hintavuutta, sillä Havaijilla kaikki oli kallista. Hyvää amerikkalaista perusruokaa, hodareita ja hampurilaisia, sai kuitenkin pikkukiskoista ihan sopuhintaan.

Mauilla pääsimme melko lähelle ryhävalaita järjestetyllä valasretkellä, mutta enemmän nautimme kyllä kolmen tunnin aamuvarhaisesta melontaretkestä. Hiljaisuuden rikkoivat vain valaiden puhahdukset, niiden noustessa pintaan hengittämään.

Snorklatessa saimme ihailla merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja. Näkyvyys vedessä oli hyvä, mutta koralli surullista kyllä suurimmaksi osaksi kuollutta.

Pearl Harbor

Hawaiin matka tarjosi minulle mahdollisuuden pitkäaikaisen haaveen toteuttamiseen, eli vierailuun Pearl Harborissa. Sotahistoria on minulle suuri kiinnostuksen aihe, ja Pearl Harbor on yksi siihen liittyviä merkittävimpiä paikkoja maailmassa.

Lyhyesti historiaa, Japani suoritti aamulla 7.12.1941 yllätyshyökkäyksen lentotukialuksilta Pearl Harboriin, upottaen merkittävän osan Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivastosta. Tämä teko tempaisi Yhdysvallat viimein täysillä mukaan toiseen maailmansotaan. Yhdysvalloilta kesti tovin toipua iskusta antaen Japanille mahdollisuuden valloittaa Aasiasta alueita, mutta sodan lopputuloksena Japani joutui antautumaan ehdoitta vajaa neljä vuotta myöhemmin.

Pearl Harborin tärkeimmät nähtävyydet ovat USS Arizonan muistomerkki, USS Missouri taistelulaiva, USS Bowfin sukellusvene, ja Tyynenmerin ilmailumuseo. Näistä Missouri ja Bowfin kiinnosti ehkä eniten, sillä en ole kummankaan tyyppisissä aluksissa koskaan vieraillut. Ilmailumuseo oli pakko jättää väliin tällä kertaa, yhteen päivään mahtuu vain tietty määrä.

USS Arizona (BB-39) muistomerkki

Taistelulaiva USS Arizonan kohtalo oli koko hyökkäyksen traagisin tapahtuma. Alus sai useita osumia Japanilaisten torpedoista ja pommeista, kunnes yksi aiheutti katastrofaalisen tuhon. Se läpäisi laivan etukannen, ja räjähti aluksen haavoittuvimmassa osassa eli ammusvarastossa. Tästä seurannut valtava räjähdys ja muu tuho tappoi suurimman osan miehistöä, 1,177 menehtyi koko 1,512 miehistöstä.

USS Arizona hyökkäyspäivänä räjähdyksen jälkeen (kuva: http://www.history.com)

Nykyään Arizona makaa yhä sataman pohjassa samassa paikassa minne se upposi. Sen päälle on rakennettu muistomerkki, jonne vierailijat voivat mennä katselemaan hylkyä. Vedenpinnan yläpuolella on enää yhden tykkitornin runko, muita osia näkee öljyisen vedenpinna alla.

Muistomerkillä on myös muistolaatta jossa on kaikkien kuolleiden nimet kaiverrettuna, heistä monet ovat yhä haudassa hylyn sisällä. Hyökkäyksestä henkiinjääneillä miehistön jäsenillä on mahdollisuus kuoltuaan tulla myös haudatuksi hylkyyn toverien joukkoon, näin on tapahtunut viimeksi viime vuonna.

 

USS Missouri (BB-63)

USS Missouri, ”Mighty Mo”, on vuonna 1944 valmistunut Iowa-luokan taistelulaiva. Ominaisuuksiltaan se on ollut taistelulaivojen aatelia, mutta koska toinen maailmansota näytti niiden olevan vanhentunut konsepti, jäi se myös viimeiseksi valmistetuksi koko maailmassa. Se on ollut vuodesta 1998 pysyvästi ankkuroituna museolaivana satamassa.

Vierailijat pääsevät tutkimaan alusta kolmella tapaa. Omatoimisesti häröillen, peruskiertueella oppaan kanssa, tai laajennetulla yksityisellä kiertueella. Kahdessa ensimmäisessä pääsee näkemään lähinnä ylempiä kansia, laajassa mennään läpi koko alus viiden tunnin aikana. Me menimme ihan omillamme, koittaen ymmärtää kaikkea ihmeellistä.

Mighty Mo on valtavan kokoinen. Se painaa 45,000 tonnia, sen pääaseina on 9 x 16 tuumaiset tykit, ja miehistöä enimmillään 2,700. Kyseessä on siis pieni kaupunki veden päällä, alusta tutkiessa voi päätyä parturiin, hammaslääkärille tai postitoimistoon.

Näkymä komentosillalta

Koska laivan ohjauskyvyn säilyttäminen taistelussa on erityisen tärkeää, on ruorimies ollut erittäin vahvasti suojatussa bunkkerissa

Laivan päätykit ovat todella massiiviset

Missouri osallistui vuosina ’44-’45 useisiin taisteluihin Japania vastaan, mutta sen lisäksi sen historiaan kuuluu erityinen tapahtuma. 2.9.1945 kenraali MacArthur ja muut liittoutuneiden edustajat vastaanottivat sen kannella Japanin delegaation, ja Japanin lopullinen antautumissopimus allekirjoitettiin. Tämä myös päätti virallisesti koko toisen maailmansodan. Tämä kannen osa on saanut nimen ”Surrender Deck”, ”Antautumiskansi”.

Antautumissopimuksen allekirjoitus Missourin kannella (kuva: http://www.nps.gov)

Missouri näki toisen maailmansodan jälkeen vielä paljon toimintaa. Se osallistui esimerkiksi parin vuoden ajan myös Korean sotaan, antaen tulitukea YK-joukoille ja oli osana Incheonin maihinnousua. Tämän jälkeen vuonna 1955 se laitettiin pitkäksi aikaa hyllylle, kunnes vuonna 1982 se otettiin uudelleen käyttöön kun Yhdysvallat tarvitsivat kipeästi lisää laivoja. Asejärjestelmät ja kaikki muukin modernisoitiin täysin, ja alus oli taas valmis tositoimiin. Se oli mukana ensimmäisessä Persianlahden sodassa, ja käytännössä ampui sen ensilaukaukset 17.1.1991.

Visiitti oli todella kiehtova, on jännää kuljeksia pitkin sokkeloisia käytäviä ja tutkiskella paikkoja, miettiä mitähän täälläkin on tehty. Kaikkialla on hyvin vahva sotilaskaluston tuoksu. Mielikuvitus pyörii ylikierroksilla kun miettii millaista tuolla on ollut silloin kun on täysi miehitys ja toiminta päällä, ja millaista on mahdollinen luppoaika.

 

USS Bowfin (SS-287)

Viimeisenä kohteena meillä oli sukellusvene USS Bowfin. Se toimi vuodesta 1943 sodan loppuun asti, suorittaen yhdeksän partiotehtävää. En ole aiemmin päässyt käymään sukellusveneessä sisällä, joten tämä oli kovasti odotettu mahdollisuus.

Jos Missouri tuntui hieman ahtaalta, on Bowfin toiseen potenssiin. Kaikki on tiivisti tungettu täyteen ja optimoitu, edes ilman että olisi ollut täydessä lastissa. Minkäänlaisesta yksityisyydestä ei varmasti ollut tietoakaan. Pitkällä reissulla on ollut varmaan melko tiivis tunnelma.

Mittareita, vipuja, hanoja, säätimiä, kytkimiä, lamppuja, messinkiä, terästä, niistä on sukellusveneet tehty.

Mukava päätös Pearl Harborin kiertelylle, päivä oli ehdottoman hieno. Kaiken tämän jälkeen alkoi olla jo melko väsynyt, paljon jäi vielä näkemättä. Itse alusten lisäksi olisi vielä kattavia museoita Pearl Harboriin ja sotaan liittyen. Plus tietenkin se ilmailuosuus kokonaan. Sitten joskus uudestaan.

Piipahdus Bangkokin vilinään

Kesällä lensimme Bhutaniin Bangkokin kautta ja hemmottelimme itseämme muutamalla yöllä Grand Hyatt Erawan hotellissa. Juurikin sen Erawanin pyhäkön vieressä, missä 17.9. tapahtui tuhoisa pommi-isku. Nyt jälkeenpäin kuvia katsellessa tuntuu vaikealta ymmärtää tapahtunutta, paikan päällä kaikki oli vain mielenkiintoista ja kiehtovalla tavalla kaoottista. Mitä nyt tuktuk-kyyti sai sykkeet koholle.

Mutta niinhän se menee, että maailmalla liikkuessaan kohtaa enemmän tai vähemmän kontrolloitavissa olevia riskejä, jotka on vain hyväksyttävä osana matkustamista. Näin keski-ikäistyessä sitä huomaa olevansa huomattavasti turvallisuushakuisempi, mutta silti aina on olemassa onnettomuuden tai terrorisminkin vaara. Asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan vain tiettyyn pisteeseen asti.

Bangkok ja Thaimaa silti edelleen kiinnostavat, tuo kesäinen pysähdys kun oli niin hätäinen ja itselleni myös ensimmäinen Thaimaan matka. Se on varmaan aloitettava seuraavan reissun suunnittelu!

Bumdra Trek

Häitä seuranneena aamuna oli hyvä reippailla ylös Bumdra Monasterylle, 3,800 metriin. Onneksi itse ei joutunut kantamaan kuin päiväreppua, muuten reissu olisi voinut käydä turhan raskaaksi juhlimisen uuvuttamalle ja vuoristoon tottumattomalle lomalaiselle. Hevoset auttoivat niin tavaroiden kuin väsyneiden trekkaajienkin rahtaamisessa ylös leiriin.

Maisemat olivat upeat, iltapäivästä alkaneesta sateesta huolimatta. Korkeampi ilmankosteus sitä paitsi tekee vuoristoilmasta helpompaa hengittää. Näin meille noviiseille kerrottiin, kun aurinko alkoi kadota pilvien taakse.

Noustessa huomasi hengästyvänsä aina vain pahemmin ja pahemmin, vaikka lihakset vielä jaksoivatkin hienosti. Leiriin päästessä piti ottaa ihan hissukseen, sillä jo kymmenen metrin matka ruokateltalta omalle teltalle sai puuskuttamaan. Osa porukasta intoutui vielä lisäretkelle 4,000 metriin, mutta itse koin parhaaksi vain istua ja levätä. Ja juoda vettä. Litratolkulla vettä. Sen sitten huomasi yöllä, ties miten monetta kertaa otsalampun valossa ja sumussa vessateltalle suunnistaessaan, peläten törmäävänsä valtavaan jakkiin, joita edellisenä iltana leirin vieressä käyskenteli.

Majoitus oli leiriolosuhteisiin nähden luksusta. Pariskunnille tarkoitetuissa teltoissa oli nimittäin sänky, siinä patjat, paksu höyhenpeite, tyynyt ja lakanat. Ja mattokin vielä lattialla. Ei voinut kuin pähkäillä mikä urakka kaikki tuo tavara on ollut tuoda ylös vuorenrinnettä.

Aamupalalla tankkasimme letuilla, paahtoleivällä ja myslillä hiilarit kuntoon laskeutumista varten. Vettä sateli hiljalleen, tehden polkua ympäröivästä metsästä taianomaisen, mutta samalla muuttaen itse polun mutaiseksi ja liukkaaksi. Köpöttelimme vaellussauvojen avulla minkä osasimme, välillä pyllähdellen tai ihan vain vapaaehtoisesti liukumäkeä alas laskien.

Vaelluksen viimeisenä etappina oli Bhutanin kuuluisin buddhalaisluostari, Paro Taktsang eli Tiikerin pesä. Maisemat olivat pilvisestä ilmasta huolimatta henkeäsalpaavat. Ja niin oli luostarille johtava portaikkokin, mutkitellen jyrkällä vuorenrinteellä, vesiputouksineen kaikkineen. Kuvat eivät tee oikeutta tälle mystiselle paikalle.

Paluumatkalla hotellille olo oli huojentunut. Polvet kestivät sittenkin koko reissun. Kukaan ei loukannut itseään. Kunnes huojennuksen tilalle tulvahti voittajafiilis: me teimme sen! 

Loma maailman katolla

Paluu Korean arkeen on jo hyvällä mallilla, mutta blogi vielä vähän laahaa jäljessä. Suomesta palattuani on ollut vaikeaa keskittyä kirjoittamaan, valitsemaan monista otetuista kuvista niitä kaikista parhaimpia. Tosin on ollut myös muuta tekemistä, siitä vielä lisää myöhemmin.

Kesä on ollut todella hieno, joskin myös haikea. On tullut käytyä Bangkokissa, Bhutanissa, Suomessa, Tallinnassa, reissattu Koreassa ja tavattu uusia ihania ihmisiä. Myös jäähyväisiä on jätetty, sillä kaksi ystäväperhettämme joihin olemme tutustuneet täällä Koreassa, ovat tänä kesänä muuttaneet takaisin Suomeen.

Aloitan vyyhdin purkamisen Bhutanista, jonne en ihan ensimmäiseksi uskonut lähteväni lomalle. Sinne kuitenkin päädyimme, vieraaksi ystäviemme häihin ja kipuamaan jylhille vuorenrinteille.

Bhutan tarjoaa erityisesti luontoihmisille elämyksiä, mutta sanoisin, että kuka vain kauniista buddhalaistemppeleistä, ystävällisistä ihmisistä tai ainutlaatuisesta ruuasta nauttiva, varmasti lumoutuu maasta. Meille tämän kaiken kruunasi vielä joukko ystäviä, joita emme olleet pitkään aikaan nähneet.

Horisontissa siintää Mount Everestin luminen huippu.

Paron kansainvälinen lentokenttä 2,200 metrin korkeudessa on yksi maailman vaikeimmista laskeutua. Mekin saavuimme siivet lähes vuorenrinteitä hipoen ja solan uomaa seuraillen, mutta kokemus ei vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ollutkaan niin pelottava. Tällä matkalla tuli myös ajeltua kapeita vuoristoteitä ja kivuttua ylös vuoristoon lähes 4,000 metrin korkeuteen – molemmat asioita joihin en ole uskonut koskaan pystyväni. Ehkä parasta tällä matkalla olikin huomata, että sitä pystyy oikeastaan aika moneen asiaan, kun vain ensin uskaltautuu yrittämään.

Hotellimme Gangtey Palace Parossa. Kaunis kuin mikä.

Paron kylänraitilla riitti kulkijoita. Buddhalaisessa maassa lehmät ja koirat kulkivat kaduilla siinä missä ihmisetkin.


Paron katukuvaa eivät hallitse mainosplaakatit tai välkkyvät neonvalot, sillä mainontaa valvotaan tiukasti. Liikkeen ulkopuolella on asiallinen kyltti, joka kertoo mitä siellä myydään.

Paikallinen valkoviini oli elämys. Sanoisin, että yllättävän jaloviinamainen.


Hääaamuna hotellin henkilökunta poltti ulkotakassa tuoreita havupuun oksia, ymmärtääkseni karkottaakseen savulla ei-toivottuja henkiä. Bhutanissa myös talojen seinille maalatut penikset hoitavat tätä samaa tehtävää, tuoden turvaa talon asukkaille.

Perinteiset juhla-asut. Samilla gho, minulla kira. Kuva: Sampo Kerola

Australia 3/3: Sydneyn pitsitalot ja Hunter Valleyn viinit

Sydney oli ihana.

Ystävämme asuvat Surry Hillsissä, boheemissa kaupunginosassa, joka on täynnä ravintoloita, kahviloita ja baareja. Pitsitaloja ja vanhoja historiallisia rakennuksia sulassa sovussa uuden ja modernin kanssa. Pukumiehiä aamutuimaan odottamassa latteaan take away kahviloiden edessä. Grillasimme parvekkeella, ihailimme ohilentäviä papukaijoja ja suurimmat pohdinnat liittyivät seuraavaksi avattavan viinin valintaan.

Teimme retken Hunter Valleyn viinialueelle, missä yövyimme ehkä hienoimmassa ”mökissä” ikinä. Maistelimme viinejä, söimme loistavaa ruokaa ja illan päätteeksi sai ihailla mieletöntä tähtitaivasta omalta terassilta. Näimme kymmenittäin kenguruita.

Paluumatkalla poikkesimme Dangar Islandilla, taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosimalla rauhallisella saarella, jossa vallitsi salaperäinen tunnelma. Autoja ei ollut, mutta kottikärryjä sitten sitäkin enemmän.

Sydney jäi mieleen rentona, mielenkiintoisena, veden ympäröimänä kaupunkina. Paikkana, jonne tekee mieli palata ennen kuin on lähtenytkään.

Australia 2/3: On the road

Gold Coastin seikkailujen jälkeen lensimme Melbourneen. Luvassa oli lisää iloisia jälleennäkemisiä, uusia mukavia tuttavuuksia ja sitten tutustumista itse kaupunkiin, jossa vastakohdat täydensivät toisiaan. Erityisesti Fitzroyn kaupunginosa hipstereineen tuntui kiinnostavalta. Vuokrasimme auton, kävimme moikkaamassa Phillip Islandin pingviinejä ja ”piipahdimme” Great Ocean Roadilla. Sitten nokka kohti Sydneytä.

Se olikin yllättävän kaukana. Tarkoitan, että kartalla Australia ei näytä NIIN isolta, mutta annas olla kun istut autoon ja lähdet ajamaan. Matkaa Melbournesta Sydneyyn, päälle Great Ocean Road ja Phillip Island, kertyi jotain 2 000km. Mutta kyllä riitti matkan varrelle nähtävääkin!

Melbournen yksi suosituimmista turistinähtävyyksistä on Phillip Island ja sille joka ilta rantautuvat pingviinit. Niitä alkaa putkahdella rantavedestä auringon laskettua ja me yhdessä satojen aasialaisturistien kanssa seurasimme silmä kovana tapahtumien kulkua. Meitä kyllä kiinnosti myös milloin aasialaiset malttaisivat tukkia suunsa. Ja me taisimme olla ainoat, jotka noudattivat kuvauskieltoa ja poistuivat paikalta ilman pingviinikuvia.

Great Ocean Road. Yksi hienoimpia rannikkoteitä maailmassa, mutta silti yllättävän kehittymätöntä, hyvässä mielessä, ja rauhallista aluetta.

Vettä satoi väliin niin, ettei eteensä nähnyt. Olin ihan tyytyväinen, että sitten lopulta pakkasin sen kunnollisen kuoritakinkin laukkuun mukaan.

Melbourne-Sydney välin ensimmäinen majapaikka löytyi Paynesvillestä. Melkein vieressä sattui olemaan Raymond Island, tunnettu koaloistaan, joita on arvioitu asustavan saarella peräti 300. Me laskimme 26 yksilöä. Tässä alla näistä neljä, joista numero kolme röhkii ilmoille mitä lie kutsuhuutoa, aasi-sikamaisella äänellä. Ei olisi söpöstä koalasta uskonut.

Viimeisiä etappeja ennen Sydneytä oli idyllinen pieni kylä Tilba. Söimme siellä leipomosta aamupalan ja ostimme karkkia karkkikaupasta. Niiden voimin jaksoi vähän myöhemmin juoksennella rannalla ja aalloissa.

Kaiken kaikkiaan matkan varrelle riitti mielenkiintoisia ruokapaikkoja. Ne, jotka putkahtivat vastaan keskellä ei mitään, joissa tarjoilija oli kuin ilmetty Simpsoneiden Patty, mutta joissa oli silti syötävä, sillä vaihtoehtoja ei ollut. Ja sitten oli paikkoja, joissa ruoka oli taivaallista, palvelu rennon ystävällistä ja teki vain mieli jäädä istumaan niille sijoilleen koko loppupäiväksi.

Mutta Sydney odotti jo.

Australia 1/3: surffiaaltoja ja sademetsää

Kotiin on palattu, laukut purettu ja laukun pohjalta imuroitu viimeisetkin rantahiekat. Reissu oli kertakaikkisen mahtava, mistä kiittäminen erityisesti paikallisia isäntiämme! En muista milloin viimeksi lähtö kotiin olisi tuntunut näin vaikealta.

Matkamme reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Gold Coast – Lamington National Park – Melbourne – Sydney ja välille Melbourne-Sydney tuhottomasti autolla ajettuja kilometrejä. Tässä ensin kuvasaldoa parilta ensimmäiseltä päivältä, jotka vietimme Gold Coastilla ja Lamington National Parkissa.

Täytyy kyllä myöntää, että vaikkei mikään rantaleijona olekaan, niin Gold Coastin lempeät aallot, pehmeä hiekka ja lämmin merivesi tuntuivat Korean talven jälkeen aikas mukavilta. Edes rannalla köllötellyt sininen meduusa ei saanut pysymään pois vedestä.

Majoituimme ystävien kotona, pienen kävelymatkan päässä rantahulinasta. Aamuauringossa parvekkeelta avautui kaunis maisema. Kuulemma lahteen ui väliin delfiinejäkin, mutta vaikka miten odotin, päättivät nyt pysytellä avarammilla vesillä. Lainasimme isäntäväen kajakkia ja kävimme melomassa, nauttien illan rauhallisuudesta ja laskevan auringon valaisemista rakennuksista.

 

Ei paista aurinko aina Surfer’s Paradisessakaan. Toisena aamunamme heräsimme sateeseen, mutta se ei pahemmin haitannut, sillä olimme matkalla Lamingtonin kansallispuistoon, keskelle sademetsää. Matkalla aurinko väliin paistoi, väliin satoi ja perillä vettä vasta tulikin. Mutta niinhän sademetsässä kuuluukin.

Nämä kaverit tulivat tervehtimään meitä majoituksen parvekkeelle. Kuten kävi myös bandicoot (ehkä lähinnä rotan näköinen pussieläin), muutama muu lintu sekä red-necked pademelon (pieni kengurun näköinen otus, suomeksi vallabi). Ei tarvinnut kuin istua ja odottaa.

Ennen illallista päätimme yltyvästä sateesta huolimatta käydä vähän kävelemässä. Ehkä reilun puolen tunnin reippailun jälkeen kömmimme mutaiselta metsäpolulta takaisin asfaltille… ja sade loppui siihen. Sami oli haalinut paljaisiin sääriinsä iilimatoja peräti neljä yksilöä, joita siinä sitten ihailimme. Yksi oli vielä kiinnittymättä, kaksi muuta kiemurteli pienenä lierona ja yksi oli jo pullea imemästään verestä. Saimme kaikki poistettua paikallisten avustuksella, mutta mutaiseen metsään meno ei enää tuntunut yhtä houkuttelevalta.

Kävellessämme illalliselta takaisin huoneeseemme, pomppasi puskasta opossumi melkein syliimme. Ja ilta vain parani opastetulla kiiltomatoretkellä, missä opimme paljon näistä sademetsän kätköissä elävistä hyönteisistä. Oli oikeasti mykistävää katsella pimeässä metsässä edessä sinivihreänä välkehtivää seinämää, kuin linnunrata olisi levitetty eteemme.

Lamingtoniin on rakennettu ensimmäinen canopy walk eli puiden latvustossa kulkeva polku. Se olikin lyhyydestään huolimatta aika huikea, samoin kuin aina 30 metrin korkeuteen asti nouseva näköalatasanne, joka oli rakennettu suoraan puuhun. Uskaltauduin kiipeämään ensimmäiselle tasanteelle 24 metriin, sitten loppui rohkeus ja tyydyin tähyilemään Samin kengänpohjia. Koko höskä kun tietysti huojui ja heilui, niin kuin nyt puun kuuluukin.

Sademetsäreissun suurimmasta yllätyksestä vastasi aamuvarhaisen linturetken sisältö. Opimme nimittäin, että itse Sir David Attenborough oli ollut paikalla kuvaamassa BBC:n uusimpaan luontosarjaan jaksoa, jossa kerrotaan Satin Bowerbird linnusta, suomeksi Satiinilavastajasta. Muistan hyvin tuon jakson ja miten olen aina yhtä hämmästyneenä seurannut koiraspuolisen lavastajalinnun outoa tapaa liehitellä naaraita, rakentamalla risuista ”portti” ja järjestelemällä sen ympärille sinisiä esineitä. Kuvittelin kuvausten tapahtuneen sademetsän uumenissa. Jossain, minne kuvausryhmän on täytynyt rämpiä päiväkausia painavia varusteita kantaen. Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Ensimmäinen lavastajalinnun areena oli ehkä viidenkymmenen metrin päässä majapaikan pääsisäänkäynniltä, heti ajotien reunassa olevissa puskissa. Hieno lintu kaikesta huolimatta.