Ulm Münster

Ulmin tärkein nähtävyys ja maamerkki on ehdottomasti Ulm Münster. Se on nimetty maailman korkeimmaksi kirkoksi, ja hallitsee upeasti kaupungin keskustaa ja ympäristöä. Rakennustyöt kestivät todella kauan, alkaen vuodesta 1377 aina vuoteen 1890 asti.

Kirkko on sisältä ehkä vieläkin vaikuttavampi kuin ulkoa. Kauniit mosaiikkitaideteokset valtavissa ikkunoissa ja korkeuksiin kohoava katto pistävät miettimään sitä työn määrää, minkä jo pelkästään taiteilijat ovat kirkon valmistuessa tehneet. Rakennusmiehistä puhumattakaan.

Huikean korkeaan torniin on myös mahdollista kiivetä. Portaita kipuamalla pääsee lähes huipulle, 143 metriin asti. Marraskuun puolivälissä kävimme kokeilemassa Suomesta tulleiden vieraiden kanssa miltä se tuntuu. Portaikko on kapeaa kierreporrasta alusta loppuun, kulkien suuremman osan aikaa kirkon ulkokyljessä. Pienistä ikkunoista näkee matkalla ulos kuinka pikkuhiljaa noustaan korkeammalle. Välillä on muutama isompi tasanne jossa voi hieman palautella uupuneita jalkoja ja hermoja. Vaikka en ole kovin paljoa korkeanpaikankammoinen, kummasti vaan alkaa hermostuttamaan ylemmäksi noustessa.

Viimeinen nousu tapahtuu tornin keskellä kulkevassa portaikossa. Huipulta avautuu huikea näkymä kaupunkiin ja kirkkaalla ilmalla voi jopa nähdä etelässä kohoavat Alpit. Tornin ympäri kulkee erittäin kapea tasanne, jota kiertäessä kummasti tulee puristettua kaidetta tiukasti. Alaspäin kurkkiminen on kivaa jännää.

Kuva ylhäällä Juha-Pekka Järvinen.

Alastulo hirvitti jopa enemmän kuin ylösmeno, kun portaikoissa tuli haluamattaan katseltua enemmän ikkunoista ulos ja tiedosti missä mennään. Myös jo melkoisen väsyneet jalat tuntuivat epävarmemmilta. Kaikki kuitenkin pääsivät onnellisina ja hyvin alas.

Kaikkinensa sykähdyttävä kokemus, olen valmis lähtemään toistamiseenkin tälle pikku reippailulle. Ehkä seuraavalla kerralla myös Taina pääsee alkua pidemmälle. Nyt korkeanpaikan kammo vei voiton ja alkuinnostus kaikkosi ensimmäisten avonaisten ikkunoiden kohdalla.

Deutsche Bahn pikajuna

Vanhempaa junakalustoa liikkeellä Ulmin asemalla

Sopivasti minimalisti

Tässä on nyt reilu pari kuukautta eletty matkalaukkuelämää. Laukkuja paikasta toiseen roudatessaan voi helposti huijata itsensä uskomaan, että on onnistuneesti konmarittanut elämästään kaiken turhan. Ylpeästi kertoa puhelimessa muille miten sitä pärjääkin niin vähällä.

Ja sitten ykskaks yllättää itsensä haikailemasta sen yhden ihanan pitkän villamekon perään. Olihan se varmasti vielä muuttokuormassa, enhän ole laittanut sitä eteenpäin kirppikselle? Tai toivoo voivansa surauttaa aamulla smoothien muuttolaatikon uumeniin syyskuun alussa säilötyllä sauvasekoittimella. Että voisi juoda aamukahvin lempimukistaan tai vaihtaa sänkyyn ne tutut lakanat.

Pukeutumisen suhteen valinnat ovat aika rajallisia, kun puhutaan kahdesta matkalaukusta. Niihin on kesä-, syys- ja talvivaatteiden lisäksi pitänyt mahduttaa viisi paria kenkiä, toilettilaukku, lääkelaukku, kannettava tietokone, epämääräinen kasa johtoja ja latureita, tärkeät paperit sekä se muu ylimääräinen sälä, jota ilman ei uskonut pärjäävänsä.

Raadollisinta tässä kaikessa taitaakin olla se oivallus, ettei ole ihan niin minimalisti, kuin itse uskoi olevansa. Ettei yksillä farkuilla ja kahdella mekolla pidemmän päälle eläminen olekaan niin vapauttavaa, kuin kuvitteli. Että on tottunut ympäröimään itsensä juuri niillä tietyillä tavaroilla arjen keskellä, ja olo tuntuu turvattomalta ja irralliselta ilman niitä.

Onneksi se asunto siellä jo odottaa, että pääsemme täyttämään sen omilla tavaroillamme. Eihän tässä ole enää kuin… hmm, kuusi viikkoa muuttopäivään.

 

Patikointia Alpeilla

Sunnuntaiaamu, kello herättää vapaapäivään liian aikaisin ja ulkona niin sankka sumu, ettei eteensä näe. Ensimmäiseksi vähän kahvia, sitten lisää kahvia ja hätäisesti tekaistu voileipä. Eväät laukkuun ja retkivermeet niskaan.

Pian istutaan autossa kohti Oberstdorfia, eikä kovin kauan tarvitse odottaa sumun hälvenemistä. Ulm on ilmeisesti oikein kuuluisa loppusyksyn ja alkukevään sumustaan, mutta lähempänä Alppeja aurinko paistaa huikean siniseltä taivaalta ja tien päällä on jo joukoittain muitakin etelän vuorille kauniista päivästä nauttimaan suuntaavia. Siltikin matkaan menee vain reilu tunti. Jo parkkipaikalla saa kuoria paksuimmat vaatekerrat pois ja viimeistään rinnettä ylös kavutessa tajuaa miten lämmin oikeasti on. Loppumatkan tarkenee t-paidassa. Edellisellä kerralla viereistä vuorenrinnettä noustessa sää vaihteli vähän enemmän ja saimme nauttia auringonpaisteesta, vesisateesta sekä bonuksena pyryttävästä räntälumesta. Silloin ei tarennut t-paitasillaan, vaikkei silloinkaan varsinaisesti kylmä päässyt tulemaan. Ylämäkeen sitä mentiin kuitenkin.

Valitsemamme reitti ylös Fellhornille suosii huonopolvisia retkeilijöitä (minä), mutta ei ole ihan yhtä hellämielinen huonokuntoisille (jälleen minä). Kipuamme siis omin voimin ylös ja otamme hiihtohissin alas. Onneksi saan levähtää ennen huipulle nousua hissin väliasemalla, missä meitä ennen tulleet jo ottavat aurinkoa ilman paitaa, ja mistä janoisimmat (seurueemme miehet) saavat oluensa. Ravintolassa näyttää olevan tarjolla myös ihan kunnon ruokaa ja niin huikean herkullisen näköisiä ja valtavia kakkupaloja, että niiden voimin jaksaisi kiivetä vaikka Mont Blancille.

Huipulla reilussa kahdessa kilometrissä saa seisoa yhtä aikaa Saksan ja Itävallan puolella, huikea tunne. Ja vielä huikeampi on se auringossa kylpevä maisema, joka ympärillemme levittäytyy. Kyllä kannatti taas, herätä liian aikaisin ja puuskuttaa ja puhista ylämäessä.

Tässä vielä molempien nousujen reitit kartalla.

Mukana muuttava keittiö, ja muita uuden tulokkaan huomioita

En tunnustaudu kovin innokkaaksi kokiksi, vaikka leipoa kyllä saatan satunnaisesti. Silti kodissa kuuluu minusta olla kunnon keittiö. Tiedättehän, jääkaappi, säilytystilaa, vesipiste, hella ja uuni. Mielellään siivouskaappi, minne on kätevää sulloa kaikki mikä ei mahdu minnekään muualle.

Olinkin perin juurin hämmentynyt saksalaisesta tavasta viedä keittiö mukanaan uuteen kotiin muutettaessa. Asuntoa etsiessämme törmäsimme usein ilmoituksiin, joissa mainittiin että keittiön voi halutessaan ostaa edelliseltä asukkaalta. Vuokra siis sen 800 euroa kuussa, siihen päälle lämmitys ja muut kulut… niin ja se keittiö olisi sen 5,000 euroa. Paikallisen Ikean keittiöosastolla riittää varmasti jatkossakin asiakkaita.

Asunnon välittäjä oli sitä mieltä, että täällä halutaan kuljettaa mukana sitä hyväksi havaittua keittiötä, jota on tottunut käyttämään. Ja onhan se totta. Vuokralla aina asuneena sitä on yrittänyt sopeutua siihen mitä tarjolla on. Välillä osuu kohdalle lottovoitto, useimmiten ei.

Uudessa kodissamme ON keittiö, ja ihan toimivan tuntuinen sellainen onkin. Nykyinen asukas kertoi kokkaavansa ja leipovansa, kuten työtasolle jätetty kirkuvanpunainen KitchenAidin yleiskonekin todisti (asukas tosin tunnusti ettei sitä paljon käytä, vaan halusi sen koska se näyttää hienolta). Mutta siivouskaappia keittiössä ei ole, joten pitää joko hankkia riittävän kaunis imuri, jota jaksaa huoneen nurkassa katsella sellaisenaan, tai sulloa siivoustavarat vaatekaappiin. Jollaisia saksalaisissa asunnoissa ei tietenkään ole valmiina. Sanon tähänkin vaan että Ikea.

Siivoukseen liittyen mainittakoon myös pyykinpesu. On ilmeisesti ihan tavallista, että kerrostalossa on yhteinen pesuhuone, missä siistissä rivissä nököttävät jokaisen asunnon omat pesukoneet ja kuivausrummut. Ei siis varaustupa meininkiä, vaan sinne kellariin mennään käyttämään omaa pesukonetta. Uudemmissa asunnoissa näyttää jo järjestään olevan mahdollisuus sijoittaa pesukone asuntoon sisälle, kuten tulee olemaan meilläkin. Tai sitten jokaisella asunnolla on erillinen oma pieni pesuhuone – siellä kellarissa.

Kuvassa vuokrakeittiömme Helsingistä. Pieni, mutta toimiva 60-lukulainen superkeittiö, josta jäin erityisesti kaipaamaan kaasuhellaa, käytännöllistä I-muotoa, ja isoa siivouskaappia.

Kotia etsimässä

Takana on tasan kuukausi uutta elämää Saksassa. Suorastaan hämmentävältä on tuntunut tulla uuteen paikkaan ja saada välittömästi niin paljon hyviä vinkkejä ja käytännön apua tänne aikaisemmin kotiutuneilta Suomalaisilta.

Osasimme muun muassa odottaa, ettei asunnon löytyminen ole ihan niin yksinkertaista kuin kuvittelimme ja että sopivaa asuntoa voi joutua odottamaan kuukausia. Kysyntä on kovassa kasvussa ja hinnat nousussa, sillä Ulm sijaitsee kahden eteläisen suurkaupungin Stuttgartin ja Münchenin välimaastossa. Sijainti on ihanteellinen työmatkojen kannalta, jos haluaa käydä töissä isommassa kaupungissa, mutta asua rauhallisemmalla alueella. Alueella on myös useampi yliopisto, joten pienemmistä asunnoista saa näin syksyisin kilpailla opiskelijoiden kanssa.

Ulkomaalaisena ja huonosti saksaa puhuvana asunnon etsintä tuntui vieläkin haastavammalta. Olimme siis valmistautuneet uuvuttavaan näytöissä ja haastatteluissa ravaamiseen, mutta pääsimmekin lopulta melko helpolla.

Kävimme katsomassa kolmea hyvin eri tyyppistä asuntoa, eri puolilta Ulmia. Vain yhden näytön takeltelimme läpi saksaksi, muuten kaikki on hoitunut englanniksi. Päädyimme näistä kolmesta nykyaikaiseen ja toimivaan pohjakerroksessa olevaan asuntoon. Suurena vaikuttimena asuinalueen viihtyisyys sekä asunnon läheltä löytyvät palvelut, joista minä innostuin eniten luomukaupasta, Sami olutpanimon omasta ravintolasta. Eikä asunnon yhteydessä oleva ikioma terassi ole hassumpi sekään.

Oikeastaan ainoa miinus tässä yhtälössä on, että muuttamaan pääsemme vasta vuoden alusta, ellei nykyinen vuokralainen löydä itselleen uutta asuntoa jo aikaisemmin. Täällä vuokrasopimuksen irtisanomisaika on vuokralaisenkin puolelta kolme kuukautta, mikä uutta asuntoa etsiessä tuntuu hidastavan prosessia.

Mutta ei tämä väliaikainen asuntokaan ole hullumpi, joten eiköhän tässä pari kuukautta vielä jaksa omaa kotia odottaa.

Kuvat ovat Ulmin vanhasta kaupungista, eivät siis uuden kotimme lähistöltä. Mutta tuollainen iso valkoinen harjakattoinen talo se on meidän tuleva kotitalommekin.

 

 

Kuulumisia

Katsoin juuri; olen edellisen kerran kirjoittanut huhtikuun neljäs, aika tarkalleen puoli vuotta sitten. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenmoista.

Keväällä pakkasimme haikein mielin kotimme Koreassa ja lähetimme muuttolaatikot kontissa kohti Suomea. Tietoa tulevasta ei ollut, joten päätimme viettää kesän nähden sukulaisia ja ystäviä, siinä samalla Suomen kesästä nauttien. Pienen onnenkantamoisen myötä vuokrasimme asunnon Samin sukulaiselta Helsingin Roihuvuoresta ja pidimme kovasti siellä asumisesta. Tuli pyöräiltyä, juostua ja melottua. Todella hieno kesä, josta kiittäminen on myös kaikkia ihania ihmisiä ympärillämme.

Samin työpaikka Saksasta, Ulmista, varmistui elokuussa. Ei muuta kuin jälleen valmistelemaan muuttoa ja etsimään asuntoa. Voin kertoa, että ihan hetkeen ei enää tee mieli muuttaa. Asuntoa ei vielä ole, joten majailimme ensin muutaman viikon hotellissa ja nyt Airbnb asunnossa ainakin tämän kuun loppuun.

Suomesta tullut muuttokuorma odottaa Stuttgartissa varastossa uuden kotimme löytymistä. Jossain vaiheessa voi tulla ikävä talvivaatteita tai retkireppua, tai sitä yhtä paria kenkiä, joka ei enää mahtunut matkalaukkuun. Fiksusti pakkasin muuttokuormaan myös hiustenkuivaajani, vain todetakseni ettei sitä Airbnb asunnon varusteluun kuulunutkaan. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaa pärjäävänsä tosi vähälläkin.

Tervetuloa siis jatkamaan matkaa kanssamme, täällä muualla!

Last picture taken by Candice Stanzione.

Haikeutta ilmassa

Kirsikat kukkivat. Tuntuu kuin ne kestäisivät vain hetken, levittäen huumaavaa tuoksuaan, ja sitten huomaakin jo kävelevänsä terälehtien valkoisessa sateessa. Ja joka kevät kukkien kadotessa tulee haikeus.

Tänä keväänä haikeutta tuo myös päätöksemme lähdöstä. Melkein neljä vuotta ehdimme asua Koreassa ja siitä tuli kotimme. Nyt on kuitenkin aika suunnata eteenpäin. Minne tie vie, on vielä varmistumatta, mutta blogi pysynee mukana jatkossakin.

Alla kuvia viimeisiltä kuukausilta. Soraksanin kansallispuistosta, Gyeongjun hautakummuilta ja Soulin sykkeestä. Näitä maisemia ja pieniä hetkiä minun tulee valtavan ikävä.

Hahoen perinnekylässä

Olen lumoutunut Hahoen perinnekylästä. Reilun kuukauden sisään olen yöpynyt siellä kahdesti, kummallakin kerralla Bukchondaek nimisessä vanhassa Hanokissa. Paikkaa pitää yli 70 vuotias herra Ryu, joka edustaa sukuaan jo seitsemännessä polvessa ja on syystäkin sukunsa perinnöstä ylpeä.

Herra Ryu kertoi kuinka perinteisen majatalon pitäminen on raskasta, vaikkakin mieluista työtä. Talviaikaan vieraille on lämmitettävä huoneet puulla ja jokaisella huoneella on oma uuninsa, jonne on tehtävä tulet. Tällä perinteisellä ondol menetelmällä kuuma ilma kiertää lattian alla, lämmittäen lattiaan valetut kivet. Huoneessa nukutaan ohuella patjalla suoraan lattialla, jolloin makuualusta on lämmin, mutta huoneessa muuten on raikas ja viileä ilma. Ovet ja ikkunat kun ovat puukehikkoon kiinnitettyä paperia.

Kylä on myös Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kapeilla kujilla kävellessä todellakin aistii menneisyyden, sillä poissa ovat niin monen muun korealaisen turistikohteen krääsä ja ketjukahvilat.

Lisää tietoa kylästä ja Bukchondaekista:
https://en.wikipedia.org/wiki/Hahoe_Folk_Village
http://english.visitkorea.or.kr/enu/ATR/SI_EN_3_1_1_1.jsp?cid=755875

Erilaista työtä tarjolla

Meidän kylän ulkkareiden Facebook-sivulle ilmestyi tovi sitten mielenkiintoinen työpaikkailmoitus. Normaalisti tarjolla on englanninkielen opetusta, mallintöitä tai johonkin TV-ohjelman kuvauksiin osallistumista. Tällä kertaa haettiinkin seuraa firman juhliin.

Ilmoituksessa halutaan valkoihoisia miehiä tunniksi mukaan kekkereihin. Tehtäviin kuuluu vain nauttia olostaan ja olla mukana kuvattavana työntekijöiden kanssa. Buffetin lisäksi saa vähän rahaa ja kuljetukset.

Hetken mietin että mikä ihmeen juttu tämä on, mutta koska valokuvat tullaan laittamaan firman nettisivuille, oletan että kyseessä on PR temppu. Halutaan antaa mahdollisille asiakkaille kansainvälinen kuva firman toiminnasta. Sinänsä luova ratkaisu, toivotaan että reipasta seuraa löytyi.