Big Island

Havaijin saaret ovat aikanaan muodostuneet merestä nousseista tulivuorista. Big Island eli Havaiji on niistä geologisesti nuorin, Mauna Kean (4 2016m) ja edelleen aktiivisen Mauna Loan (4 170m) hallitessa sen maisemaa. Saaren etelärinteellä oleva Kilauea on myös aktiivinen  ja purkautunut jatkuvasti aina vuodesta 1983 lähtien; ja purkautuu edelleen.

Itsensä tunsi varsin pieneksi ja mitättömäksi seisoessaan Kilauean päällä tietäen vain ohuen kuoren erottavan sinut alla vellovasta laavasta. Välillä maiseman peitti tulivuorista nouseva savusumu, joka sai silmät kirvelemään ja nenän tukkoon. Pimeällä Kilauean Halema’uma’u kraaterista hohkaava puna ja korviin kantautuva kohina olivat erityisen vaikuttavia, ainakin jos näköalapaikalle onnistui pääsemään yksin, ilman salamavalolla pimeässä räiskiviä japanilaisia.

Majoituimme Volcano nimisessä pienessä kylässä, lähellä Volcanon kansallispuistoa. Sijainti kansallispuiston kupeessa oli nappivalinta, ja niin oli itse majapaikkakin. Volcano Country Cottagen isäntäpari on pitänyt paikkaa jo 12 vuotta ja hukutti meidät heti alkuun vinkkeihin, mitä kaikkea meidän kannattaa vierailumme aikana ehdottomasti tehdä. Kaikki, aina kylmälaukuista, kartoista ja itseleivotusta banaanileivästä asti, oli hioutunut vuosien saatossa timanttiseksi paketiksi. Oma kahden hengen mökkimme oli kuulemma ollut hevostallina aikaisemmin, mutta nyt siellä oli kaikki mitä kodikkaaseen mökkiasumiseen ikinä tarvitaankaan.

Kolmessa päivässä ehdimme nähdä laavaa ja tulivuoria, merenrantaa, huikean tähtitaivaan, ja ajaa ylös Mauna Kealle pilvien yläpuolelle. Joimme länsirannikon Konan kahvia ja bongailimme tienvarsilta harvinaisia havaijinhanhia, nenejä. Poukkoilimme pick upin lavalla paahtavassa kuumuudessa ja tukahduttavassa hiekkapölyssä vain nähdäksemme vihreän hiekan rannan. Emmekä uskaltautuneet uimaan mereen rantakallioilta Havaijin eteläisimmässä kärjessä, vaikka saksalaiset turistit kallion reunalta alla vellovaan mereen rohkeasti hyppivätkin.

Havaijin maisemia

Aloha! Onnistuimme mahduttamaan kahden viikon matkallemme käynnin kolmella eri saarella: Oahulla, Mauilla ja Big Islandilla. Näistä varsinkin Big Island erosi maisemiltaan muista, mutta kaiken kaikkiaan olimme yllättyneitä miltä saarilla näytti. Mielikuvat Havaijista olivat rajoittuneet valtaviin aaltoihin, sademetsän peittämiin pystysuoriin vuorenrinteisiin ja vesiputouksiin. Näiden lisäksi näimme paljon muutakin ja tajusimme, että osa Havaijistakin on kuivaa ja karua. Eikä kaikkialla todellakaan ollut lämmin, ei ainakaan, jos yöpyi yli kilometrin korkeudessa pienessä mökissä.

Arvoimme ennen matkaan lähtöä, vuokraisimmeko auton vain osaksi aikaa vai kaikkialle muualle, paitsi Honoluluun. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mikä osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi. Oahun ulkopuolella julkista liikennettä kulki huomattavasti harvemmin ja taksit olivat kalliita. Itse ajamalla pääsimme tutustumaan paljon monipuolisemmin saariin.

Tässä alkuun kuvakimara Oahulta ja Mauilta, joista Maui vei kyllä voiton tuulentuivertamilla hiekkarannoillaan ja meressä polskivine valaineen. Honolulun Waikiki Beach oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta kyllä me mieluummin jaoimme rannan havaijinhylkeen kuin korealaisten turistien kanssa.

Bye bye Honolulu! Matkalla Mauille odotimme jännittyneinä pitäisimmekö saaresta. Jo laskeutuessa näin lentokoneen ikkunasta valaan meressä ja Mauista tuli mielestäni välittömästi paras paikka maailmassa! Majapaikkamme Iilikahi entisessä valastuskylässä Lahainassa oli sekin täydellinen, piilossa asuinalueen keskellä, mutta silti aivan rannan tuntumassa.

Olimme lukeneet huikeista aalloista, mutta niitä oli nähty juuri ennen meidän tuloamme, eikä meitä niiden suhteen sitten onnistanut. Tosin Mauin pohjoispuolella aallot olivat silti ihan riittävän isoja vakuuttaakseen meidät pysymään visusti rannalla, riittävän kaukana vedestä. Ajoimme heti aluksi pohjoispuolen kuuluisaa rantareittiä, Road to Hanaa, jonka varrella maisemat todella olivat upeita ja vehreitä. Täysi vastakohta etelärannikon kuivuudelle, jonne asti sadetta harvemmin riittää saaren keskellä kohoavan vuoriston takia.

Etukäteen olimme miettineet myös ruokailujen hintavuutta, sillä Havaijilla kaikki oli kallista. Hyvää amerikkalaista perusruokaa, hodareita ja hampurilaisia, sai kuitenkin pikkukiskoista ihan sopuhintaan.

Mauilla pääsimme melko lähelle ryhävalaita järjestetyllä valasretkellä, mutta enemmän nautimme kyllä kolmen tunnin aamuvarhaisesta melontaretkestä. Hiljaisuuden rikkoivat vain valaiden puhahdukset, niiden noustessa pintaan hengittämään.

Snorklatessa saimme ihailla merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja. Näkyvyys vedessä oli hyvä, mutta koralli surullista kyllä suurimmaksi osaksi kuollutta.

Pearl Harbor

Hawaiin matka tarjosi minulle mahdollisuuden pitkäaikaisen haaveen toteuttamiseen, eli vierailuun Pearl Harborissa. Sotahistoria on minulle suuri kiinnostuksen aihe, ja Pearl Harbor on yksi siihen liittyviä merkittävimpiä paikkoja maailmassa.

Lyhyesti historiaa, Japani suoritti aamulla 7.12.1941 yllätyshyökkäyksen lentotukialuksilta Pearl Harboriin, upottaen merkittävän osan Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivastosta. Tämä teko tempaisi Yhdysvallat viimein täysillä mukaan toiseen maailmansotaan. Yhdysvalloilta kesti tovin toipua iskusta antaen Japanille mahdollisuuden valloittaa Aasiasta alueita, mutta sodan lopputuloksena Japani joutui antautumaan ehdoitta vajaa neljä vuotta myöhemmin.

Pearl Harborin tärkeimmät nähtävyydet ovat USS Arizonan muistomerkki, USS Missouri taistelulaiva, USS Bowfin sukellusvene, ja Tyynenmerin ilmailumuseo. Näistä Missouri ja Bowfin kiinnosti ehkä eniten, sillä en ole kummankaan tyyppisissä aluksissa koskaan vieraillut. Ilmailumuseo oli pakko jättää väliin tällä kertaa, yhteen päivään mahtuu vain tietty määrä.

USS Arizona (BB-39) muistomerkki

Taistelulaiva USS Arizonan kohtalo oli koko hyökkäyksen traagisin tapahtuma. Alus sai useita osumia Japanilaisten torpedoista ja pommeista, kunnes yksi aiheutti katastrofaalisen tuhon. Se läpäisi laivan etukannen, ja räjähti aluksen haavoittuvimmassa osassa eli ammusvarastossa. Tästä seurannut valtava räjähdys ja muu tuho tappoi suurimman osan miehistöä, 1,177 menehtyi koko 1,512 miehistöstä.

USS Arizona hyökkäyspäivänä räjähdyksen jälkeen (kuva: http://www.history.com)

Nykyään Arizona makaa yhä sataman pohjassa samassa paikassa minne se upposi. Sen päälle on rakennettu muistomerkki, jonne vierailijat voivat mennä katselemaan hylkyä. Vedenpinnan yläpuolella on enää yhden tykkitornin runko, muita osia näkee öljyisen vedenpinna alla.

Muistomerkillä on myös muistolaatta jossa on kaikkien kuolleiden nimet kaiverrettuna, heistä monet ovat yhä haudassa hylyn sisällä. Hyökkäyksestä henkiinjääneillä miehistön jäsenillä on mahdollisuus kuoltuaan tulla myös haudatuksi hylkyyn toverien joukkoon, näin on tapahtunut viimeksi viime vuonna.

 

USS Missouri (BB-63)

USS Missouri, ”Mighty Mo”, on vuonna 1944 valmistunut Iowa-luokan taistelulaiva. Ominaisuuksiltaan se on ollut taistelulaivojen aatelia, mutta koska toinen maailmansota näytti niiden olevan vanhentunut konsepti, jäi se myös viimeiseksi valmistetuksi koko maailmassa. Se on ollut vuodesta 1998 pysyvästi ankkuroituna museolaivana satamassa.

Vierailijat pääsevät tutkimaan alusta kolmella tapaa. Omatoimisesti häröillen, peruskiertueella oppaan kanssa, tai laajennetulla yksityisellä kiertueella. Kahdessa ensimmäisessä pääsee näkemään lähinnä ylempiä kansia, laajassa mennään läpi koko alus viiden tunnin aikana. Me menimme ihan omillamme, koittaen ymmärtää kaikkea ihmeellistä.

Mighty Mo on valtavan kokoinen. Se painaa 45,000 tonnia, sen pääaseina on 9 x 16 tuumaiset tykit, ja miehistöä enimmillään 2,700. Kyseessä on siis pieni kaupunki veden päällä, alusta tutkiessa voi päätyä parturiin, hammaslääkärille tai postitoimistoon.

Näkymä komentosillalta

Koska laivan ohjauskyvyn säilyttäminen taistelussa on erityisen tärkeää, on ruorimies ollut erittäin vahvasti suojatussa bunkkerissa

Laivan päätykit ovat todella massiiviset

Missouri osallistui vuosina ’44-’45 useisiin taisteluihin Japania vastaan, mutta sen lisäksi sen historiaan kuuluu erityinen tapahtuma. 2.9.1945 kenraali MacArthur ja muut liittoutuneiden edustajat vastaanottivat sen kannella Japanin delegaation, ja Japanin lopullinen antautumissopimus allekirjoitettiin. Tämä myös päätti virallisesti koko toisen maailmansodan. Tämä kannen osa on saanut nimen ”Surrender Deck”, ”Antautumiskansi”.

Antautumissopimuksen allekirjoitus Missourin kannella (kuva: http://www.nps.gov)

Missouri näki toisen maailmansodan jälkeen vielä paljon toimintaa. Se osallistui esimerkiksi parin vuoden ajan myös Korean sotaan, antaen tulitukea YK-joukoille ja oli osana Incheonin maihinnousua. Tämän jälkeen vuonna 1955 se laitettiin pitkäksi aikaa hyllylle, kunnes vuonna 1982 se otettiin uudelleen käyttöön kun Yhdysvallat tarvitsivat kipeästi lisää laivoja. Asejärjestelmät ja kaikki muukin modernisoitiin täysin, ja alus oli taas valmis tositoimiin. Se oli mukana ensimmäisessä Persianlahden sodassa, ja käytännössä ampui sen ensilaukaukset 17.1.1991.

Visiitti oli todella kiehtova, on jännää kuljeksia pitkin sokkeloisia käytäviä ja tutkiskella paikkoja, miettiä mitähän täälläkin on tehty. Kaikkialla on hyvin vahva sotilaskaluston tuoksu. Mielikuvitus pyörii ylikierroksilla kun miettii millaista tuolla on ollut silloin kun on täysi miehitys ja toiminta päällä, ja millaista on mahdollinen luppoaika.

 

USS Bowfin (SS-287)

Viimeisenä kohteena meillä oli sukellusvene USS Bowfin. Se toimi vuodesta 1943 sodan loppuun asti, suorittaen yhdeksän partiotehtävää. En ole aiemmin päässyt käymään sukellusveneessä sisällä, joten tämä oli kovasti odotettu mahdollisuus.

Jos Missouri tuntui hieman ahtaalta, on Bowfin toiseen potenssiin. Kaikki on tiivisti tungettu täyteen ja optimoitu, edes ilman että olisi ollut täydessä lastissa. Minkäänlaisesta yksityisyydestä ei varmasti ollut tietoakaan. Pitkällä reissulla on ollut varmaan melko tiivis tunnelma.

Mittareita, vipuja, hanoja, säätimiä, kytkimiä, lamppuja, messinkiä, terästä, niistä on sukellusveneet tehty.

Mukava päätös Pearl Harborin kiertelylle, päivä oli ehdottoman hieno. Kaiken tämän jälkeen alkoi olla jo melko väsynyt, paljon jäi vielä näkemättä. Itse alusten lisäksi olisi vielä kattavia museoita Pearl Harboriin ja sotaan liittyen. Plus tietenkin se ilmailuosuus kokonaan. Sitten joskus uudestaan.

Koreassa ei kauan odotella

Tässä on jo alkuvuodesta tullut useampaan otteeseen eteen tilanteita, joissa suomalainen ei osaa kuin ihmetellä korealaista ripeyttä. Tai hätäisyyttä, vähän tilanteesta riippuen.

Sami täyttää vuosittain korealaisen veroilmoituksen. Tänä vuonna tammikuun 11. päivä tuli ohjeet, että ilmoituksen valmistelut voi aloittaa ja verovirasto aukaisi nettipalvelun tammikuun 15. päivä tietojen lataamista varten. Kaikki edellisen vuoden tiedot pitää olla syötettynä firman tietokantaan viimeistään tammikuun 21. päivään mennessä. Ja kyllä, Koreassa työnantaja periaatteessa käsittelee veroilmoituksen. Mahdolliset palautukset tai lisäverot ovat tiedossa tammikuun 29. päivä, jolloin ne joko maksetaan tai vähennetään suoraan palkasta. Kolmessa viikossa siis ohi koko homma.

Korea pääsi yllättämään myös yhtenä tammikuisena lauantaina. Kello oli 22:40 ja olimme kotona. Olin juuri saanut pestyä hampaat ja Sami sängyssä lukemassa kirjaa, kun ovikello soi. Ryntäsin ovelle (pitää olla nopea), jonka takana odotti postinkantaja kirjatun kirjeen kera. Korealainen pankkimme oli lähettänyt uuden pankkikortin, joten tokihan se oli luontevaa toimittaa perille mitä pikimmiten. Kuten myöhään lauantai-iltana.

Tai kun joulupäivän sähkökatkos katkaisi nettiyhteyden. Suomalainen odotti kärsivällisesti muutaman päivän, josko se yhteys siitä palaisi ihan itsekseen. Lopulta piti kuitenkin nöyrtyä soittamaan asiakaspalveluun ja pyytää joku paikan päälle katsomaan mistä kiikastaa. Asiakaspalvelusta pahoiteltiin, että huoltomies ehtii paikalle vasta myöhään iltapäivällä. Soitosta meni puoli tuntia ja korjaaja oli paikalla, korjasi vian ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Liikenteessä hätäisyys on jokapäiväistä. Punaisia valoja päin ajetaan jatkuvasti, pikkuhiljaa hivuttaen tai torvet soiden. Jälkimmäistä harrastavat eritoten bussit. Täällä saa myös kääntyä oikealle punaisilla valoilla, varovaisuutta noudattaen. Tämä tarkoittaa usein oikealle kääntymässä olevia hermoheikkoja kuskeja, jotka ohittavat sinut vasemmalta, kun olet itse pysähtynyt antamaan tietä suojatietä ylittäville jalankulkijoille. Niin, ja vilkun käyttäminen tuntuu vaativan aivan liikaa aikaa.

Ravintoloissa ei ole tarkoitus istua rupattelemassa niitä näitä, vaan sinne mennään syömään. Nopeasti. Hyvää tässä on tosin se, että usein pöydissä on kutsunappi, jota painamalla saa tarjoilijan nanosekunnissa paikalle. Lasku tuodaan heti tilauksen jälkeen ja se maksetaan aina ulko-oven läheisyydessä olevalle tiskille, joten laskuakaan ei tarvitse odotella.

Tähän korealaiseen ripeyteen on jo niin tottunut, ettei oikein edes muista miten ennen on pystynyt mitään odottamaan. Vaikka kyllä sitä täälläkin vaaditaan välillä malttia, ainakin liikenneruuhkissa ja alennusmyyntien kassajonoissa.

Kuva otettu viime kesänä Suomesta, kun ei ollut kiire minnekään.

Hey, it’s snowing!

Tämän vuoden ensimmäiset

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Välillä jopa liian rauhallisesti. Kun Suomesta tulleet vieraat viikko sitten lähtivät, olen haahuillut tyhjässä asunnossa huoneesta toiseen, ja miettinyt mitä seuraavaksi tekisin.Eilen lähdin tankkaamaan autoa itsepalveluasemalta (yleensä ajan aina asemalle, jossa minun ei tarvitse kuin istua autossa ja ojentaa luottokortti ikkunasta), ihan vain siksi, että olisi jotain uutta opeteltavaa. Ilman viereiselle tankille ajanutta naista olisin luultavasti taistellut automaatin kanssa huomattavasti pidempään, sillä kaikki oli tietenkin vain koreaksi. Mutta nyt taas yhtä taitoa viisaampana.

Ajaminen noin muuten alkaa olla jo huomattavasti varmempaa kuin keväällä. Edelleen kyllä tulee vastaan käsittämättömiä risteyksiä, joista en osaisi ajaa ilman edellä meneviä, ja peräpuskurissa kiinni viihtyy edelleen moni hätäinen, mutta osaan suhtautua näihin tilanteisiin paljon rauhallisemmin. Autokin on pelannut moitteettomasti, mikä ei ihan itsestään selvää ollut käytettyä ostettaessa.

Silti Souliin menen aina bussilla. En jaksa jumittaa valtatie ykkösen loppumattomissa ruuhkissa, kun bussikaistaa pääsee porhaltamaan jonottamatta.Kuvat ovat Jeonjusta, jonne ajelimme uuden vuoden jälkeisenä viikonloppuna. Oli muutama muukin, nauttimassa perinnekylän tunnelmasta, joten jonottaa sai niin autolla kuin kävellenkin. Yllä oleva kuva on otettu kaupungin ulkopuolelta, parkkipaikalta, josta oli järjestetty bussikyyditys kohteeseen.

Kohta lähden nauttimaan keväisestä auringonpaisteesta tuonne meidän lähikukkulalle. Siellä tulee edelleen käytyä monta kertaa viikossa, jos vain ilmanlaatu sen sallii. Valoa ja iloa teillekin alkaneeseen vuoteen!

Huomenta!

Rakennustyömaasta huolimatta tänään on kaunis aamu. Pian kerrostaloja on niin paljon, että kukkulat jäävät niiden taakse piiloon, mutta nautin näistä aamumaisemista vielä niin kauan kun voin.

Pakkasta oli aamulla herätessä -8 astetta ja maa kuurassa. Aurinko sen tuosta vielä lämmittää reilusti plussan puolelle.

Joulumielen tuojat

Jouluksi meille tulee jälleen vieraita Suomesta, kuten kahtena edellisenäkin vuonna. En ole kovin jouluihminen, joten joka paikassa raikaavat yli-imelät joululaulut ja vilkkuvat jouluvalot aiheuttavat lähinnä ahdistusta, mutta kodin koristelu (tuoreilla kukilla ja omilla joulukoristeilla, ilman vilkkumista) sekä leipominen kyllä ilahduttavat.

Tänä talvena onkin tullut leivottua melkoisesti pullaa ja pipareita, milloin joulumyyjäisiin, pikkujoulurientoihin tai ihan vain omaan suuhun. Ne eivät omasta mielestä maistu millekään ilman kardemummaa ja sitä on nyt jo useampaan otteeseen tilattu Suomesta tulleiden mukana. Korealainen tuttavani väitti löytäneensä jauhettua kardemummaa myös paikallisesta tavaratalosta, mutta minua ei ole vielä onnistanut.

Hyvä joulumieli tulee myös jokaisesta kortista, joka postilaatikkoon ilmestyy. Viime aikoina meillä on ollut vähän ongelmia postitoimitusten kanssa, mutta toivotaan, että kaikki koto-Suomesta lähetetyt joulutervehdykset löytäisivät perille. Itsehän sain joulukortit postiin vasta eilen, että niitä voi siellä Suomen päässä odotella ehkä jopa ennen vuodenvaihdetta…

Lunta ei enää ole laisinkaan, mutta tänään oli muuten kuulas talvipäivä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja ilmanlaatu oli puhtain moneen viikkoon. Tuntui ihanalta kivuta lähikukkulalle tuulen vähän kipristellessä kasvoja ja keuhkojen täyttyessä raikkaalla ilmalla. Ja tajusin, että omaan jouluun kyllä kuuluu myös ulkoilu. Toivotaan, että jouluna on samanlainen kaunis ilma, kuin mistä saimme nauttia tänään.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

 

Itsenäistä joulun odotusta

Viikonloppuna juhlittiin niin joulun tuloa, kuin Suomen itsenäisyyttäkin. Ja juhlimisen ohessa kerättiin varoja hyväntekeväisyyteen Nordic Clubin kanssa, osallistuessamme jälleen Soulissa järjestetyille Eurooppalaisille Joulumarkkinoille. Tapahtuma oli kaksipäiväinen, mutta itse autoin myyntipöydän takana juurikin itsenäisyyspäivänä.

Sää oli mukavan talvinen, joten kuuma glögi ja vohvelit norjalaisella ruskealla juustolla olivat suorastaan hitti. Tosin naapurissa Slovakian pojat paistoivat suussa sulavaa leipää ja moni jonottikin ensin sinne. Meidän onneksemme siinä jonottaessa alkoi ilmeisesti kovasti janottamaan, joten leipäpussin saatuaan janoinen markkinakansa suuntasi vuorostaan meidän kojullemme.

Ja tähän loppuun on vielä mainittava, että jo monen vuoden perinteinen itsenäisyyspäivän hernekeittoillallinen ei tänä vuonna onnistunutkaan. Että seuraaville vieraille vinkiksi: hernekeitto on loppu!!

Lumipyryssä

Tänään heräsimme salamointiin ja ukkosen jyrinään. Kuvittelin ulkona vihmovan vettä, joten yllätyin aika lailla olohuoneen ikkunoista avautuvaa valkoista maisemaa. Luntahan siellä oli satanut yön aikana, eikä vettä!

Lunta on nyt pyryttänyt pitkin päivää ja tavanomainen Soulissa käyntikin muuttui suureksi seikkailuksi. Onneksi sattui pahimman myräkän aikaan bussikuski, joka ajoi hissukseen, kehotti kaikkia kiinnittämään turvavyön (ja kun kaikki eivät kehoitusta noudattaneet, teki äkkijarrutuksen, jonka jälkeen porukka kummasti heräsi turvavöiden tarpeellisuuteen) ja vielä muistutti bussista poistuvia, että ulkona on liukasta.

Lumi näyttää kauniilta ja maisemasta tulee paljon valoisampi, mutta auto saa kyllä näillä myräköillä jäädä parkkihalliin. Ilman liukkaalla ajon kokemusta ja pelkillä kitkarenkailla varustettuna tuonne liikenteeseen lähtö tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Varsinkin, kun pitkin päivää on seurannut ambulanssien ja paloautojen tavallista vilkkaampaa liikehdintää sekä todistanut yhtä jos toistakin läheltä piti tilannetta!