Viimeistä viedään. Yritän mahduttaa tähän kolmanteen osaan loput kaksi päivää reissustamme, sillä vietimme ne molemmat Jirisanin kansallispuistossa (지리산). Jirisan on Korean ensimmäinen kansallispuisto (perustettu 1967) ja myös suurin maalla olevista puistoista. Lisäksi sen korkein huippu, Cheongwangbong 1,915m, on Korean toiseksi korkein. Upeita kuvia puiston maisemista löytyy muun muassa täältä.
Edellisillan pettymyksestä johtuen, halusimme sunnuntaina aamulla ajaa suoraan seuraavalle leirintäalueelle kysymään olisiko siellä tilaa. Baengmudong oli ihana, pienen kylätien päässä ja vuoristojoen reunalla oleva leirintäalue, jossa auto piti jättää vähän kauemmas parkkipaikalle ja itse leirintäalue levittäytyi jyrkähköön rinteeseen tehdyille penkereille. Tämä tarkoitti a) vähemmän ihmisiä, b) paljon kuntoilua ja c) paikkaa, jossa me viihdyimme kaksi yötä helposti. Saimme telttapaikan ja vieläpä aivan joen vierestä alueen reunalta. Tyytyväisinä ryhdyimme teltan pystytykseen, joka tuolla piti tehdä puiselle alustalle. Maasto joen rannassa oli kovin kivistä, joten alustat on luultavasti rakennettu osittain mukavuussyistä, osittain merkkaamaan telttapaikkoja. Emme ole koskaan aikaisemmin moista teltta-alustaa edes nähneet ja siinä hetken mallailtuamme totesimme, että pitkulainen vaellustelttamme juuri ja juuri mahtuu alustan päälle, kun laitamme sen vinottain. Käytännössä alusta osoittautui ihan näppäräksi, sillä teltta pysyi pohjasta ja sisältä puhtaampana, varsinkin kun ensimmäisenä yönä satoi aika lailla vettä. Alustan vapaaksi jäävä kulma toimi myös kätevänä pöytänä tai istuinpaikkana.

Tähän oli rakenteilla uusi moottoritie. Hurjan näköinen rakennustyömaa.

Kylä leirintäalueelle vievän tien varressa. Tuossa sitä väisteltiin vastaan tulevia autoja. Tilaa ei mitenkään liikaa ollut.

Vaikka poluilla oli välillä ihan autiota, jossain nämä kaikki ihmiset olivat.

Telttapaikkamme. Taustalla joki.

Muita telttoja sunnuntaina, kun kaikki eivät vielä olleet lähteneet. Ylempänä rinteessä telttapaikatkin olivat ruohikkoa, mutta me olimme ihan tyytyväisiä kivikossamme, saadessamme nukahtaa joen kohinaan.

Palvelutasoltaan tämä alue ei suonut ylimääräistä luksusta, sillä tarjolla olivat vesivedettävät kyykkyvessat, pieni kauppa joka myi kananmunia, kaljaa ja nuudeleita, sekä keittokatos, jossa pystyi pesemään astiat ja halutessaan kokkailemaan ja jota käytettiin myös pesupaikkana hampaille. Toisin sanoen, täydellistä. Bonuksena vielä leirintäalueelta suoraan lähtevät vuoristopolut ja parin sadan metrin päässä oleva pikkuruinen kylä ravintoloineen.

Sunnuntai-illan ateria. Maanantai-iltana kävelimme kylään ja söimme ravintolassa. Samgyeopsalia, kuinkas muuten.

Pitäähän sitä metsässäkin kuuluvuutta olla. Näistä mökäfoneista myös kuulutettiin pariin otteeseen jotain, josta emme saaneet selkoa.

Leirintäalueen vierestä jokeen virtaava puro.
Me heräsimme maanantaiaamuna melko hyisissä merkeissä, ja lämpömittaria katsoessa selvisi syykin; lämmintä oli kokonaista 4 astetta. En tiedä oliko syynä yön kylmyys vaiko seuraavan päivän Buddhan syntymäpäivä, mutta toisen yön vietimme melko autiolla leirintäalueella, kun suurin osa pakkasi iltapäivän aikana telttansa. Meille tämä sopi oikein mainiosti. Päivällä auringon lämmittäessä lämpötila kuitenkin kohosi lähelle kahtakymmentä astetta, eikä kylmyydestä ollut enää tietoakaan. Tosin toisena yönä lämpötila laski yhteen asteeseen, mutta me vedimme makuupussit tiukemmin kiinni ja nukuimme yömme ihan tyytyväisinä.
Maanantaina kävelimme helpohkoa reittiä kohti lähintä huippua (taisi olla jotain päälle 1,700m), seuraten kivikossa mutkittelevaa jokea sekä nauttien raikkaasta ilmasta ja hiljaisuudesta. Muut ulkomaalaiset tunnisti helposti tennareista ja t-paidoista, kun korealaisten varusteet olivat aina viimeisen päälle. T-paitoja täällä ei ulkoillessa suosita, siinähän voi vaikka ruskettua. Kaiken kaikkiaan muita retkeilijöitä tuli vastaan yllättävän vähän, joten missään jonossa ei vuoren rinnettä tarvinnut kivuta. Syksyn ruska-aikaan tilanne on varmasti eri, samoin kesän helteillä, kun vuoristossa on viileämpää ja ihmiset hakeutuvat kaupunkien tukaluutta pakoon. Me emme kiivenneet huipulle asti, ehkä ensi kerralla, kun alla ei ole edellisviikonlopun kävelystä vielä särkeviä jalkoja.

Jirisanilla yritetään elvyttää luonnollista karhukantaa ja vieraita opastetaan kohtaaman karhu oikein. Polulla törmäsimme vapaana juoksevaan pieneen koiraan, joka arkaillen väisteli ihmisiä. Tätäkin eräs nuori neitokainen pakeni kiljuen aidantolpan päälle. En tiedä miten hän oli ylipäänsä uskaltautunut metsään, jossa on mahdollista kohdata karanneen koiran lisäksi karhu.

Haaveillen silmäilin näitä luonnon vesialtaita, mutta joessa uinti oli kielletty. Ymmärrettävää, sillä puistossa käy niin paljon vieraita, että joki muistuttaisi pian vesihuvipuistoa.

Retkeilijät evästauolla.

Tiistaina oli aika meidänkin pakkautua autoon ja suunnata takaisin kotiin. Silmä tiukkana seurasin Naver-karttaohjelman päivityksiä tieruuhkista ja loppumatkasta pienemmälle tielle poikkeamalla onnistuimmekin välttämään pahimmat ruuhkapaikat. Kotiin pääsimme turvallisesti ja hyvillä mielin, joten loman voi sanoa onnistuneen hienosti. Kotiin päästyämme Sami huomasi eteisen katossa reilun viiden sentin pituisen ötökän. Minä nappasin öttiäisen purkkiin ja kiikutin sen pikapikaa ikkunasta pihalle. Molempia puistatti. Sitten alkoi naurattaa. Viisi päivää oli vietetty enemmän ja vähemmän luonnon keskellä ilman mitään ongelmaa, sen kummemmin ötököitä säikkymättä, mutta kun sellainen tuli vastaan kotiovella, kaupungissa, nousivat niskavillat pystyyn.
Alla vielä pari kuvaa kotimatkalta.
