Lumipyryssä

Tänään heräsimme salamointiin ja ukkosen jyrinään. Kuvittelin ulkona vihmovan vettä, joten yllätyin aika lailla olohuoneen ikkunoista avautuvaa valkoista maisemaa. Luntahan siellä oli satanut yön aikana, eikä vettä!

Lunta on nyt pyryttänyt pitkin päivää ja tavanomainen Soulissa käyntikin muuttui suureksi seikkailuksi. Onneksi sattui pahimman myräkän aikaan bussikuski, joka ajoi hissukseen, kehotti kaikkia kiinnittämään turvavyön (ja kun kaikki eivät kehoitusta noudattaneet, teki äkkijarrutuksen, jonka jälkeen porukka kummasti heräsi turvavöiden tarpeellisuuteen) ja vielä muistutti bussista poistuvia, että ulkona on liukasta.

Lumi näyttää kauniilta ja maisemasta tulee paljon valoisampi, mutta auto saa kyllä näillä myräköillä jäädä parkkihalliin. Ilman liukkaalla ajon kokemusta ja pelkillä kitkarenkailla varustettuna tuonne liikenteeseen lähtö tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Varsinkin, kun pitkin päivää on seurannut ambulanssien ja paloautojen tavallista vilkkaampaa liikehdintää sekä todistanut yhtä jos toistakin läheltä piti tilannetta!

Songnisanin kansallispuisto

Jälleen saatiin yksi ruksi lisää kansallispuistokarttaan, kun eilen hurautettiin parin tunnin ajomatkan päähän Songnisanille. Kovin oli rauhallista, teillä sekä itse puistossa, mikä tietysti sopi meille mainiosti. Lieneekö sitten edellisen viikonlopun Chuseokin vietto vienyt mehut jopa korealaisista ja olivat jääneet kotiin lepäilemään.

Songnisan vaikutti oikein mukavalta puistolta. Vuoren juurella matkailijaa tervehtii ensin iso Buddha Beopjusan temppelillä, missä on mahdollista myös majoittua temppelimajoituksessa. Täältä suurin osa jatkaa matkaa kohti Songnisanin huippuja.

Me lähdimme sen verran myöhään päivällä liikkeelle, että tavoitteena oli lähinnä nauttia maisemista ja ulkoilusta. Korealaisilta on siis vielä niin paljon opittavaa tässä kansallispuistotouhussa: puistoon ryykäistään aamuvarhain, kivutaan veren maku suussa korkeimmalle huipulle, nautitaan siellä lounas ja palauttava makkoliviinas, ja sitten rennosti horjahdellen palataan parkkipaikalle ja kaasutellaan tyytyväisenä (ja makkolinhuuruisena) kotia kohti.

En tiedä oliko makkolilla vai ihan vain pakko-päästä-ensin asenteella varustettuja kuskeja eilen liikkeellä tavallista enemmän, mutta kyllä sellaisia moottoritiellä ohituksia taas todistettiin, että heikompaa hirvitti. Vauhtia on se 160 ja sitten puikkelehditaan kolmen kaistan väliä pahemmin muista välittämättä. Omaa koulukuntaansa edustavat pimeällä ilman valoja ajavat. Täällä moottoriteitä ei ole kauttaaltaan valaistu, joten valot on ihan syytä olla päällä, mutta toisilta ne vaan näyttävät pimeän tullen unohtuvan. Kotiin päästiin kuitenkin onneksi ihan turvallisesti.

Kun vannoutunut julkisten käyttäjä ostaa auton

Saatuani ajokortin oli edessä auton osto. Meille oli oikeastaan itsestään selvää ostaa auto käytettynä, sillä emme ole sitä täältä lähtiessämme mihinkään viemässä. Ja näin vasta-alkajan näkökulmasta on ihan kiva, etteivät pienet nirhamat niin harmita.

Yksin autokaupoille lähteminen tuntui kuitenkin arvelluttavalta. Emme olleet koskaan aikaisemmin omistaneet autoa, uutta tai vanhaa, eivätkä autokauppiaat pahemmin puhu englantia. Päädyimmekin pyytämään avuksemme Facebookissa kehuja saaneen amerikankorealaisen, joka pientä korvausta vastaan auttaa ulkomaalaisia käytetyn auton hankinnassa.

Ostoreissulle lähtiessä kyllä jännitti. James Lee osoittautui kuitenkin luotettavan tuntuiseksi ja mukavaksi kaveriksi. Kuten hän itsekin sosiaalisessa mediassa itseään markkinoi: et ehkä löydä unelmiesi autoa, mutta hän auttaa löytämään auton, joka sopii niin budjettiin kuin elämäntilanteeseenkin. Ja tämän lisäksi hän lupaa auttaa paperitöissä.

Sovimme ensin muutamien viestien välityksellä kolme autoa, joita kävisimme yhdessä katsomassa. Näistä ajoimme päivän päätteeksi kotiin 2008 Daewoon Lacetti 5d:n, joka tuntui meille sopivimmalta. Ja todellakin, James sanojensa mukaisesti järjesti myös kaikki paperityöt, joten voimme tyytyväisinä todeta, ettei se auton ostaminen niin vaikeata sitten ollutkaan! 

Heti alkuun käytimme auton huollossa, varmistuaksemme että kaikki on kunnossa. Tuosta ihan meidän läheltä löytyi naapureiden suosittelema pieni autohuoltamo, jonka omistaja on niin ystävällinen, etten edes välitä vaikka hän veloittaisi vähän ylimääräistä. Minulla ei nimittäin ole pienintäkään hajua mitä auton huollattamisen täällä pitäisi maksaa. Kalliilta tuo ensimmäinen huolto ei kuitenkaan tuntunut ja nyt voi turvallisin mielin ajella, kun tietää kaiken olevan kunnossa.

Valmistauduin huoltamokäyntiin huolella listaamalla tarkastettavia asioita ja kääntämällä ne koreaksi. Ihan turha homma, sillä huoltomies tarkisti kaiken joka tapauksessa, oli se listallani tai ei. Istahdin sohvalle odottamaan teekupillisen kera, hinta-arvion kokonaishuollosta sain hetkessä ja puunatun auton sai hakea samana iltana.

Nyt olen parin viikon ajan ehtinyt ajaa ympäri Dongtania ja vähän kauempanakin. Auto on tuntunut oikein näppärältä ja varsinkin parkkihalleissa auton kääntäminen ja peruuttaminen onnistuu hienosti. Mutta silti huomaan lähteväni ruokakauppaan polkupyörällä tai käveleväni postiin, eikä Souliin tulisi mieleenkään lähteä omalla autolla. Parkkipaikan etsiminen ja ruuhkat kannustavat kyllä edelleen tehokkaasti julkisen liikenteen käyttämiseen.

Käytetyn auton ostoa suunnitteleville (Koreassa) suosittelen tutustumista James Leen Facebook-ryhmään Used Cars for Foreigners and Koreans. 

Kuinka ajokokeessa kävi?

Tänään se oli, inssiajo. Jännitti. Takana kuitenkin vaivaiset 12 tuntia ajo-opetusta, joista 9 tuntia liikenteessä. Koulun manuaalivaihteinen auto oli ikivanha kosla, mutta luotettavan tuntuinen silti. Se ei ihan kamalan helposti halunnut sammua, mitä nyt se koululta lähtiessä heti vastaan tuleva mäennyppylä ja siinä pakostakin tehtävä mäkilähtö sai niskavillat pystyyn. Onneksi viimeisellä ajotunnilla sain opettajan, joka näytti minulle miten pääsen lähtemään mäestä helposti, ilman auton alaspäin valumista tai moottorin sammumista.

Täällä ajo-opetus seurailee vahvasti yleistä käsitystä oppimisesta. Opetellaan ulkoa, toistetaan samaa asiaa kyllästymiseen asti, minkä jälkeen testataan muistatko. Luova ja oma-aloitteinen ajattelu on tuntematonta, eikä autokoulu näytä olevan poikkeus. Koko opetuksen tarkoitus on oppia ulkoa neljä reittiä, joista tietokone valitsee yhden ajokokeessa ajettavaksi. Mitään muuta ajo-opetukseen ei sisälly, ei ajamista missään muualla noiden neljän reitin ulkopuolella. No, taskuunparkkeerausta harjoitellaan ajoradalla ja se pitää myös ajokokeessa hallita, mutta kertaakaan tätä ei harjoiteltu ”oikeassa maailmassa”.

Hämmennyin myös taustapeilin käytöstä. Tai paremminkin sen käyttämättömyydestä. Sivupeilit piti itse säätää ja niitä ajaessa tiuhaan vilkuilla, mutta taustapeili oli aina käännetty opettajaan päin. Kerran lähdin automaattisesti säätämään myös taustapeiliä, mutta opettaja käski heti lopettaa ja käänsi peilin takaisin. Toisin sanoen, se mitä en sivupeileistä nähnyt, oli selvästi turhaa.

Aika nopeasti huomasin toimivani koneen tavoin: tässä piti vilkuttaa oikealle, katsoa peiliin ja vaihtaa kaistaa. Sitten suoraan. Vilkut, kaistanvaihto, suoraan. Seuraavasta u-käännös. Yllättävät tilanteet, joita nyt väistämättä liikenteessä tulee vastaan, mentiin opettajan avustuksella. En tiedä sainko peräti miinuspisteitä tämänpäiväisessä ajokokeessa antamalla tietä sivukadulta kääntyvälle autolle, joka näytti olevan jo puoliksi tuloillaan ja viittilöi vielä sivuikkunasta kädelläkin tulevansa. Koetta valvova opettaja ainakin tuntui olevan sitä mieltä, ettei moisia häiriötekijöitä kuulu huomioida lainkaan, hanaa vaan. Tein kuitenkin oman pääni mukaan, kun olin joka tapauksessa jo hidastamassa punaisiin valoihin, eikä takana ollut ketään puskurissa (mitä nyt ilman sitä taustapeiliä pystyin näkemään). Sitä paitsi, kyseinen opettaja ei laittanut turvavyötä koko ajokokeen aikana. Olisin varmasti saanut lisää miinuspisteitä huomauttamalla hänelle asiasta.

Niin, se ajokokeen tulos. Läpäisin kokeen 82/100 pisteellä! Ajokortti pitäisi olla noudettavissa viikon päästä. Huomasin kyllä pohtivani, miten siinä voi NIIIIN kauan kestää, Koreassa kun kaikki tapahtuu aina heti.

Olen kovin tyytyväinen suoritukseeni, mutta samalla tiedostan, että varsinainen opettelu alkaa vasta nyt. Alkuun minua hirvitti vilkas liikenne, nelikaistaiset tiet (suuntaansa), takana tuuttailevat hätäilijät ja erityisesti koreaksi tapahtuva opetus, josta ymmärsin sitten lopulta yllättävän paljon. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen, että totuin heti lukemaan liikennettä ja vaihtamaan kaistoja ruuhkassakin. Tältä pohjalta on paljon helpompi lähteä itsenäisesti ajamaan, varsinkin kun täällä kotinurkilla liikenne on paljon rauhallisempaa. Opin myös keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa, sillä opettajia kiinnosti kovin taustani ja näistä sitten juteltiin siinä ajamisen ohessa. Yksi opettajista kertoi opiskelevansa teologiaa ja halusi kesken ruuhka-ajon keskustella uskonnoista, ja mikä mahtaa olla oma suuntautumiseni – koreaksi tietenkin.

Seuraavaksi sitten autokauppaan. Oikeastaan en edes haluaisi meille autoa, mutta ajamista on vähän vaikeaa ilman autoa harjoitella. Halusin ajokortin, sillä se helpottaa itsenäistä liikkumista, silloin kun siihen on tarvetta. Täällä julkisilla pääsee usein nopeammin paikasta toiseen kuin omalla autolla, ainakin kaupunkialueella, mutta Suomessa käydessä on monia paikkoja, joissa olen aikaisemmin aina ollut muiden avusta riippuvainen. Josko nyt voisin vuorostani olla se, joka tarjoaa kyydin.

Kuva arkistojen kätköistä. Otettu Suwonista, melko läheltä autokoulua.

Auton ratissa, ainakin radalla

Vähän taas väliaikatietoja ajokorttiprojektissa. Kirjallisen jälkeen valitsin hintavertailun perusteella oman kylän korealaisen autokoulun, joka osoittautui melko kulahtaneeksi ja pieneksi, mutta hyvin ystävälliseksi paikaksi. Koululle oli järjestetty shuttle-kyyti, lähes omalta kotiovelta koulun ovelle, ja sen varaaminen onnistui kätevästi tekstiviestillä tai puhelinsoitolla shuttlen kuljettajalle.

Ensimmäiseksi istuin kylmässä luokkahuoneessa puisessa miniatyyripulpetissa viisi tuntia, kuunnellen opettajan eittämättä mielenkiintoista opetusta, ymmärtäen pääkohdat, arvaten loput. Katsottiin myös pari videota, jotka tuntuivat olevan samalta aikakaudelta pulpettien kanssa, sillä niissä onnettomuuspaikalta lähdettiin autolla lähimmälle puhelinkiskalle soittamaan hätäpuhelua. Kännyköistä ollut vielä tietoakaan. Jokaisen tunnin päätteeksi kaikkien piti käydä tunnistautumassa sormenjäljellä, että koulu pystyy todistamaan tunnit käydyiksi.

Maanantaina vuorossa piti olla kaksi ajoradalla tapahtuvaa oppituntia, mutta toisin kävi. Seurasin opettajaa autoon vain todetakseni sen olevan automaattivaihteinen, kun nimenomaan oli puhuttu manuaalikortin ajamisesta kouluun kirjauduttaessa. Sama asia oli myös painettuna papereissani. Pienen selvittelyn jälkeen kävi kuitenkin ilmi, ettei koululla ole lainkaan manuaalivaihteista henkilöautoa.

Edessä oli siis väistämättä autokoulun vaihto. Ystävällisesti soittivat toiseen kouluun Suwonissa ja varmistivat puolestani, että siellä vaihteiden vaihto onnistuu, minkä jälkeen hyppäsin bussiin ja suuntasin paikan päälle hoitamaan uudelleen kirjautumisrituaalit ja sopimaan ajan ajorataopetukselle.

Uusi koulu on kauempana, mutta isompi ja organisoituneempi. Mutta autot näyttävät ihan yhtä kulahtaneilta, henkilökunta on ihan yhtä ystävällistä ja ihan yhtä paljon sielläkin puhutaan englantia, eli ei sanaakaan.

Eilen opettelin kahden tunnin ajan ajoradalla kuinka saan auton käyntiin, miten vaihdan vaihteita, kuinka valot, vilkut ja pyyhkijät toimivat sekä vielä sen eteenpäin liikkumisen ja pysähtymisenkin. Niin, eikä kaasupolkimeen edes koskettu, vaan kaikki liikkuminen tapahtui pelkällä kytkimellä. Nämä opeteltiin tämänpäiväistä ajoratakoetta varten, eikä kielitaitoa pahemmin tarvittu, kun vain painoin oikean järjestyksen mieleeni. Oikeastaan ainoa kinkkinen kohta oli vaihteen vaihtamisen kanssa, sillä kokeessa tietokone pyytää vaihtaamaan joko ykköselle tai pakille, ja minun piti keksiä kumpaa kysytään. Opettajani oli vanhempi mies, joka aluksi vaikutti kovin kärsimättömältä, mutta osoittautui lopulta ihan mukavaksi. Olin kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti oppinut tarvittavat asiat ja hän saattoi huokaista helpotuksesta.

Tänään suuntasin varsinaiseen ajoratakokeeseen. Vatsassa lenteli perhosia ja ne olivat muuttua varpusiksi siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun pitää istua autoon yksin, ilman opettajan turvaa. Ja vielä kuulokkeet päässä, sillä autokoulun vierestä nousee tiuhaan tahtiin hävittäjiä, eikä metelin yli aina tahdo kuulla tietokoneen opastusta. Olo oli vähän hassu, istuessani siinä ensimmäistä kertaa yksin ratin takana, kuulokkeet päässä.

Tuollaisella keltaisella hirmulla sitä minäkin tänään ajelin. Ensin koetta avustava opettaja toi eteeni automaattiauton, mutta jossain valvontakopin uumenissa oltiin hereillä ja radalla kajahti kaiuttimista ohjeistus. Auto vaihtui pikapikaa toiseen. Ajettava matka oli huikeat 50 metriä, jonka puolivälissä piti tehdä hätäjarrutus ja iskeä hätävilkut päälle.

Alakuvassa toisia harjoittelemassa edistyneempiä juttuja, kuten mutkaan ajoa.

Koe meni hienosti. Tietokoneen sepustuksesta sain napattua juuri sen mitä pitikin ja osasin vaihtaa ykkösen sijasta pakille. Varsinaiset ajotunnit (joita päädyin nyt alkuun ottamaan pakollisen kuuden sijasta 12) on nekin jo sovittu. Maaliskuun puoliväliin mennessä minulla saattaa jo olla ajokortti!

Ajokortin ajaminen Koreassa

Minut tuntevat tietävät, etten ole käynyt autokoulua. En voi sanoa, etteikö ajotaitoa olisi välillä kaivannut, mutta Suomessa törkyhintaisen kortin hankintaan tarvittavat rahat sujahtivat aina matkakassaan.

Uuden vuoden kunniaksi sain kuitenkin päähäni ajaa ajokortin – korealaisen ajokortin!! Päätöstä siivitti kummasti Etelä-Koreassa ajetun kortin edullisuus, suomalaiseen verrattuna. Rouheasti arvioituna täällä kortin voi saada 500,000 wonilla, eli 400 eurolla.

Ihan hetken huumassa en tähän projektiin ryhtynyt, vaan varmistin ensin Suomesta poliisilta, että täällä ajetun kortin voi varmasti vaihtaa Suomessa suomalaiseen vastaavaan. Ja kyllä, onnistuu. On vain huomioitava, että jos täällä ajaa kortin automaattivaihteisella autolla, ei Suomessakaan saa silloin ajaa kuin automaatilla. Manuaalivaihteisella ajetulla kortilla saa ajaa molempia. Valitsin siis manuaalin.

Täällä ajokortin hankinta menee jotensakin seuraavasti:

• turvallisuusvideo 1h ja näöntarkastus
• kirjallinen koe
• kirjautuminen autokouluun
• lisää turvallisuusvideoita, yhteensä 5h
• auton perustoimintojen opettelua ja kenttäkoe
• väliaikaisen ajokortin myöntäminen
• ajotunnit liikenteessä
• inssiajo

Koreassa kun ollaan, tapahtuu kaikki luonnollisesti nopeasti. Autokoulut näyttävät järjestään mainostavan, että kortin saa jopa kolmessa päivässä! Ei siinä hirveästi ehdi ajokokemusta kertyä, jos vaatimuksena on vain viisi tuntia ajo-opettelua, minkä jälkeen voit yrittää inssiajoa. Jos ennaltaharjoiteltu inssiajoreitti menee suht virheittä, saat kortin. Jostain syystä korealaisten liikenteessä töppäilyt eivät kummastuta enää lainkaan…

Itse suuntasin kirjallista koetta varten Gangnamiin, missä yksi Soulin neljästä ajokortteja myöntävästä toimistosta sijaitsee. Paikka oli valtava ja iltapäivällä tupaten täynnä ihmisiä. Sain infosta kuitenkin hyvin ystävällistä palvelua, myös englanniksi. Ensin oli katsottava tunnin mittainen ja hieman korni turvavideo, joka oli tekstitetty englanniksi. Salissa oli lisäkseni kolmisenkymmentä korealaista, joista puolet nukkui pää pulpetissa, toinen puoli toljotti videon sijasta puhelintaan.

Intensiivisen turvakoulutuksen jälkeen nappasin automaatista tarvittavat passikuvat (toisin kuin koreattaret, joilla näytti järjestään olevan studiossa otetut photoshopatut otokset), marssin näöntarkastukseen ja sain luvan edetä kirjalliseen kokeeseen. Olin aikaisemmin opetellut netistä paikalliset liikennemerkit ja perusliikennesäännöt, muuta materiaalia en ollut onnistunut englanniksi löytämään.

Kirjallinen koe suoritettiin tietokoneella, monivalintakysymyksiin vastaten (testin sai tehdä englanniksi). Aikaa taisi olla tunti ja kysymyksiä 40; ja minä auttamattomasti myöhässä, sillä olin haahuillut eksyksissä pitkin käytäviä. Omasta testiajastani se ei kuitenkaan ollut pois, mutta virkailijan sammutellessa salin valoja kysymyksen nro 30 kohdalla, tunsin pienoista painostusta. Onnistuin kuitenkin saamaan 72/100 pistettä, 60 pisteen ollessa hyväksytyn raja. Kun tyytyväisenä hain leiman paperiini, ei virkailijalla ollutkaan minnekään kiire, vaan jutusteli minulle ummet ja lammet, koreaksi. Oli silmin nähden iloinen puolestani ja halusi antaa vielä vinkkejä jatkoa varten. Hymyilin ja nyökyttelin paljoakaan ymmärtämättä, päästen viimein lähtemään leimattu paperi hyppysissäni.

Seuraavaksi minun pitää löytää autokoulu, jossa voin suorittaa loput ajokorttiin vaadittavat osiot. Tässä melko lähellä olisi yksi, mutta en ole vielä uskaltautunut paikan päälle kysymään suostuvatko he ottamaan koreaa vain vähän osaavan ulkkarin opetettavakseen. Etuna olisi ennestään tuttu ja huomattavasti Soulia rauhallisempi ajoympäristö. Haittapuolena, no, se etten puhu koreaa kovin hyvin. Löysin vähän epämääräiseltä vaikuttavan englanninkielisen autokoulunkin, mutta hinta on huomattavasti kalliimpi, eikä vielä selvinnyt missä itse ajo-opetus tapahtuisi.

Katsotaan kuinka tämän kotirouvan käy! Jatkoa seuraa…