Mitä Suomesta tiedetään

Tavatessani korealaisia he usein kysyvät Suomesta. Kuinka suomalaisena toimin tietyissä tilanteissa, kuten mitä syön aamupalaksi. Syöminen tuntuu jostain syystä olevan erityisen kiinnostava aihe, sillä oikeastaan kaikki tuntemani korealaisnaiset ovat udelleet minulta mitä syön aamulla? Tästä keskustelu yleensä etenee siihen mitä syön lounaaksi tai illalla? Ja kenen kanssa? Yksinkö? Voi kamalaa…

Suomesta tiedetään yllättävänkin paljon. Kiitos tästä kuuluu lähinnä Nokialle, xylitolille, joulupukille ja kansainvälisesti pärjänneelle koulutusjärjestelmällemme, mutta onpa minulta kysytty eukonkannostakin, että eikös se ole suomalainen juttu? Vihaisia lintuja täällä on leluhyllyillä ja kopioina katukojuissa, tosin niitä ei suorilta käsin yhdistetä Suomeen. Muumeja en ole nähnyt vielä missään, mutta Iittalan Taika-astioita rakastetaan.

Kuva: Iltalehti

Suomen luonto kiinnostaa eksoottisuudellaan. Tiedetään että kesällä on valoisaa ja talvella pimeää. Kylmäkin ilmeisesti on ja talvella paljon lunta. Moni on kertonut haluavansa Suomeen nähdäkseen revontulet. Olen kertonut kuinka kesäisin uidaan järvessä ja saunotaan rantasaunassa, mikä aiheuttaa ihmetystä; että niin puhdasta vettä ja miten siellä järvessä oikein uskaltaa uida. Sauna itsessään ei ole korealaisille vieras käsite, saunotaanhan täälläkin paljon. Vielä en ole päässyt kertomaan avantouinnista, mutta luulen sen aiheuttavan ihastuksen sijaan kauhistusta.

Sitä vastoin suomalaista koulutusjärjestelmää ihaillaan. Suurta hämmästystä herättää se, miten lapsilla voi olla harrastuksia ihan vain siksi, että on kivaa ratsastaa tai laulaa kuorossa. Että uutta ei tarvitse opetella jatkuvasti hyvän opiskelupaikan varmistamiseksi. Tai miten jopa yliopistotasolla on aikaa nähdä ystäviä ja välillä rentoutua tekemättä yhtikäs mitään. Ja opetus on ilmaistakin vielä!

Naapurimaamme ylpeys Ikea avaa Etelä-Koreaan ensimmäisen myymälänsä keväällä. Sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa, sillä pohjoismainen design ja pelkistetty sisustus on täällä nyt kovassa huudossa. Meillä vierailevat korealaiset ihastelevat sisustustamme ja kysyvät onko tyynynpäälliset tai lautasliinat ostettu Ikeasta. Käytän Ikeahypetystä hyväkseni ja mainostan siinä samalla Suomea: esittelen tilaisuuden tullen kodin Marimekot ja Iittalat, hehkutan kesälomien pituutta sekä kerron miten Suomessa voi vapaasti poimia marjoja ja sieniä metsistä.

Yksi tunnetuimpia Koreassa asuvista suomalaisista taitaa olla Taru Salminen. Hän on korealaisille julkkis esiinnyttyään paikallisessa televisioshowssa panelistina ja nykyään hänellä on oma Taru Jumak makgeolli-ravintola Soulissa, missä tarjoillaan perinteistä riisiviinaa. Taru on hyvä esimerkki siitä, miten korealaiseen yhteiskuntaan voi päästä sisälle ja miten koreaa on mahdollista oppia puhumaan sujuvasti. Korealainen ystäväni sanoikin, että Taru puhuu koreaa nopeammin kuin moni korealainen. Siinä sitä tavoitetta kerrakseen.

Yläkerrassa siivotaan

Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat pitää asiat järjestyksessä. Työpöydällä tai keittiössä voi olla kaaos kun teen jotain, mutta muulloin kaikki on aina omilla paikoillaan. Lähipiiri myös tietää intohimoisen suhtautumiseni imurointiin.

Yläkerrassa imurointi on kuitenkin viety ihan eri tasolle. Reilun vuoden verran olemme kuunnelleet kuinka yläkerrassa imuroidaan, joka ikinen aamu. Yleensä imuri kaivetaan esille heti seitsemän jälkeen, viikonloppuisin voi mennä yhdeksäänkin asti. Imurointia ei tuossa huushollissa oteta kevyesti, vaan tieltä siirretään huonekalut ja lattiaa jyystetään huolella edes taas. Alkuun luulimme, että siellä remontoidaan, mutta totuus valkeni meille kun ”remontti” ei ottanut valmistuakseen.

Uskon, että oma imurointini kuulostaa meidän alakertaamme melko samalta, kiitos ääniä kaikukoppamaisesti korostavan lattiaratkaisun. Heidän onneksensa en sentään nouse aamulla suoraan sängystä imuroimaan, enkä myöskään heilu imurin varressa joka päivä. Eikä meillä siirretä pianoa ja sitä painavinta lipastoa joka kerta imurin tieltä, kuten yläkerrassa tunnutaan äänten perusteella tekevän. 

Itse siivoan silloin, kun siltä tuntuu. Yleensä kerran pari viikossa. Joko siksi, että on sotkuista tai siksi, että mieli kaipaa tyhjentämistä. Nimittäin itselleni siihen tarkoitukseen sopii parhaiten juuri siivous, erityisesti se imurointi. Ehkäpä yläkerrassa elämä on niin stressaavaa, että imurin terapeuttista hurinaa kaivataan joka päivä. Silloin se heille suotakoon.

Suoraa puhetta

Korealaiset ovat hyvin suorasanaisia. Tänään sain ensimmäisenä ystävän kanssa lounaalle mennessä vakuutella, että ei, en ole laihtunut sitten viime keskiviikon. Seuraavalla kerralla käydään varmaan sama keskustelu, mutta niin päin, että kerron ettei painoni ole noussut. Naapurin rouva saattaa vastaan tullessaan huikata, että näytätpä väsyneeltä, vaikka omasta mielestäni näyttäisin ihan mukiinmenevältä. Kampaamoissa taas sekä ihastellaan että kauhistellaan suomalaista vaaleanharmaata ja ohutta kuontaloa.

Ensitapaamisella yleensä tiedustellaan kaihtelematta ikä, aviosääty, kuulutko kirkkoon, mihin niistä, onko lapsia, miksei ja milloin niitä tulee. Sitten päästään ruotimaan ulkonäköä. Oletko liian lyhyt, pitkä, pulska, laiha, vaalea, tumma. Itse satun edustamaan monen korealaisnaisen unelmaa omistaessani hyvin pienen pään (näyttäisi sirolta televisiossa), maidonvaalean ihon (lue kalmankalpean ihon), vaaleat hiukset ja siniharmaat silmät. Valitettavasti pisamiakin on ja niistä ei täällä perusteta, vaikka itse niistä pidänkin. Pituutta löytyy ja jos erehdyn laittamaan korkokengät, saan kuulla olevani kuin malli. Siitäkin huolimatta, että horjahtelen harjoituksen puutteesta hyvin epämallimaisesti. Usein naiset myös koskettelevat hiuksiani, ne kun kuulemma ovat niin vaaleat ja pehmeät. Ottaisin heidän tummat, valtavan paksut kutrinsa milloin vain, kiitos.

Luulisi tämän suorapuheisuuden ärsyttävän. Useammin siitä kuitenkin jää tunne, että sinusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita mitä sinulle kuuluu. Tai ainakin näin itsestäni on yleensä tuntunut. On toki kertoja, jolloin ei tee mieli kuulla lihonneensa vaikka vaaka aamulla näytti toista, tai ettei osaa ääntää oikein, kun puhkuu voitonriemua opittuaan uuden sanan koreaksi. Onneksi korealaisetkin osaavat silloin pitää suunsa kiinni, kun tunteella väännetyt korvapuustit eivät oikein maistu.

Kuvan puusti on nautittu Suomessa, eikä siinä ollut yhtikäs mitään vikaa. Paitsi ehkä koko. Tämän jälkeen ei tarvinnut syödä koko päivänä mitään muuta. 

Potkua pataan

Sami on keväästä asti vaalinut parvekkeellamme paria chilintainta ja nyt syksyn tullen vaivannäkö palkittiin neljällä komealla chilipalolla. Upotin näistä kaksi Kauhaa ja Rakkautta-blogista löytämäni ohjeen mukaan valmistettuun kanaruokaan.

Kyseessä on filippiiniläinen adobo-kana, jonka kastikkeesta tulee jumalainen. En ole koskaan aikaisemmin saanut kastikkeeseen samalla tavalla makua, kuin tällä ohjeella. Joko syynä oli ohjeen mukainen puoli desiä tummaa ruokosokeria tai sitten itsekasvatetut chilit. Kallistun jälkimmäisen kannalle.

Kirjahyllyn korealaiset

Rakastan kirjoja. Lapsena saatoin lukea tietosanakirjaakin kuin novellikokoelmaa ja kirjasto oli toinen kotini. Ei siis ole ihme, että kirjoja on täälläkin tullut hankittua, vaikka olen tietoisesti pyrkinyt pitämään ylimääräiset tavarat minimissä. Kun on kerran käynyt kaiken läpi ja luopunut suurimmasta osasta omaisuuttaan, tietää jo mitä todella tarvitsee. Mutta kirjat. Niihin näytän sortuvan silti.

Hyllyyn on kertynyt kirjoja Korean historiasta, Pohjois-Korean tilanteesta ja tietysti kasa itse kielenopiskeluun liittyvää materiaalia. On korealaisten oudoista tavoista kertovia kirjoja ja nähtävyyksien luokse opastavia oppaita. Kyung-Sook Shinin Please look after mother-kirja teki minuun vaikutuksen välittömällä ja tunteikkaalla kerronnallaan. Pitääkin etsiä seuraavalla kirjakauppakäynnillä muita korealaisten kirjailijoiden teoksia, jos niitä sattuisi englanniksi käännettynä löytymään.

Lukemisen lisäksi pidän kauniista kirjoista. Niissä ei tarvitse olla tekstiä laisinkaan tai sitä ei tarvitse ymmärtää kirjasta nauttiakseen. Tällä verukkeella korealaisista kirjakaupoista löytyy toinen toistaan ihanempia kirjoja, joita unohdun selailemaan tuntikausiksi hyllyjen väliin. Miten olisi kirja neuleista, jonka värikkäät kuvat saattaisivat saada tällaisen neulomiseen tylsistyvän innostumaan? Tai kirja kahvin keittämisen taidosta, jonka kuvista suorastaan haistaa vastajauhetut kahvipavut?

Muutama vastaava kirja on omaan hyllyyn asti päätynyt, kuten sisustuskirja korealaisista huoneista tai Samin ostama opus Korean kävelyreiteistä. Samsungilta olemme saaneet lahjaksi kirjan, joka kertoo miten voida hyvin ja se onkin inspiroinut kauniine sivuineen, vaikka sisältö muuten on toistaiseksi jäänyt hämärän peittoon. Niin ja tietysti tuttumme kirjoittamat keittokirjat, jotka visuaalisuutensa lisäksi tarjoavat ideoita keittiössä puuhasteluun. Hankintalistalla on vielä se täydellinen korealaisen ruuan saloihin johdatteleva keittokirja.

Näistä mielenkiintoisimpia ovat olleet Barbara Demickin Nothing to envy, Daniel Tudorin Korea the impossible country sekä hauska Ask a Korean dude, joka vastaa moneen kysymykseen korealaisista, pilke silmäkulmassa. Myös Blaine Hardenin Escape from camp 14 laittoi arvostamaan omaa lapsuuttaan. 

Korean grammar-kirja on loistava. Korean for dummies taas ihan turha ostos.

Kävelykirjan kauniit kuvat houkuttelevat ulos, vaikka itse teksti jääkin vielä lukematta. 

Ja tässä taas nämä ihanat keittokirjat. Tekisipä Ji Eun Kyung kirjan korealaisestakin ruuasta, minun ruokakirjaongelmani olisi sillä ratkaistu.

Kirjan ohjeita on helppo seurata, vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään.

Dongtanin iltavalot

Dongtan voi alkuun tuntua isoltakin paikalta. Varsinkin iltaisin vilkkuvat valomainokset ja ravintoloista ulos raikaava musiikki saavat ensikertalaiselta pään pyörälle. Omasta näkövinkkelistä tämä on pieni lähiö, joka tuntuu kovin hiljaiselta ja rauhalliselta Souliin tai Suwoniin verrattuna. Mutta totta on, että pimeällä kaikki näyttää erilaiselta. Isommalta ja jännittävämmältä.

Lähiostoskatu. Täältä löytyvät leipomot, pienet ruokakaupat, pankkiautomaatti, klinikat ja lukematon määrä kahviloita. Ai niin, ja Mc Donalds, joka on auki 24 h. 

Dongtanin maamerkki Metapolis näkyy kauas. 

Pienen kadun ravintolat mainostavat tarjontaansa.

Koreassa valkoinen on hyvin suosittu auton väri, kuten katukuvasta voi päätellä. Tämän kadun varrelta löytyy hienoin karaokepaikka mihin olemme Dongtanissa toistaiseksi törmänneet. 

Ravintola-alueilla kahvilat, kaupat ja ruokaravintolat ovat usein katutasossa, toisesta kerroksesta löytyvät itsepalvelubaarit ja ylemmistä kerroksista sitten muut: karaokepaikat, businessmiesbaarit, biljardisalit, toimistot, klinikat. Kaikki sulassa sovussa.

Samsungin vaimot taas koolla

Virallisesti salaseuramme nimi on SISS (Samsung International Employee’s Spouses Society), mutta minä kutsun meitä tuttavallisemmin Samsungin vaimoiksi. Torstai-iltana meidät kutsuttiin jo toisen kerran viettämään iltaa Suwonin Ramada Hotellin juhlatiloihin, missä tällä kertaa kuunneltiin vaimojen puheita, seurattiin perin mielenkiintoista ohjelmaa ja lopuksi nautittiin illallinen.

En vieläkään tunne ketään toista Samsungin ulkomaalaispuolisoa kovin hyvin. Tai tunnen, mutta tämä kyseinen kaveri on mies, jonka vaimo on töissä Samsungilla, joten oletan ettei häntä ole edes kutsuttu tähän vaimoiltaan. Sinällään hyvin epätasa-arvoista. Illan teemana oli punainen, joten juhlaväki oli pukeutunut mitä mielikuvituksellisimpiin tamineisiin. Osalla oli päällään se kuuluisia rihmankiertämä, toisilla punaista päätä peittävästä hunnusta nilkkoihin asti. Hyvin kansainvälistä. Yhteisvalokuvien perusteella sanoisin, että parhaiten edustettuna oli Venäjä, sitten Intia, Kiina, Japani ja sen jälkeen me muut. Olin jälleen ainoa Suomalainen, tosin tätäkin oli epähuomiossa yritetty paikata merkitsemällä minut venäläiseksi. Istuin näin ollen illan venäläisnaisten ympäröimänä ja koitin kaivella muistini syövereistä lukioaikana tankattua venäjän kieltä. Punaviinin suosiollisella avustuksella aloin loppuillasta saada jutun päästä kiinni, mutta silloin olikin jo aika lähteä kotiin.

Sattumalta eräs pöytäseurueestani oli venäläinen nainen, joka oli myös virheellisesti merkitty ukrainalaiseksi, mutta asuu nyt Jyväskylässä. Hän oli lyhyellä visiitillä Koreassa miehensä luona ja pääsi näin samalla juhlimaan kanssamme. Yhdessä nauroimme kohtaloamme uuden kansalaisuuden saaneina ja miten hänen piti tulla Koreaan asti puhumaan suomea.

Koitin muidenkin pöytäseuralaisteni kanssa vaihtaa muutaman sanan ja sain selville, että muut eivät oikeastaan tunne yhtään korealaisia, ainoastaan toisia venäläisiä. Kiitin hiljaa mielessäni harvalukuista kotimaatani, sillä näin olen tutustunut lähinnä korealaisiin ja oppinut samalla todella paljon korealaisesta kulttuurista. Jos meitä suomalaisia olisi täällä kymmenittäin, ehkä korealaiskontaktit jäisivät vähemmälle. Osaltaan tutustumista on auttanut myös asuinpaikkamme, sillä täällä Dongtanin perukoilla ei kovin montaa ulkomaalaista asu ja kerään yhä edelleen hämmentävää huomiota ulkona liikkuessani.

Illan ohjelman ehdoton kohokohta oli venäläisnaisten tanssiesitys. Nelihenkinen ryhmä oli pukeutunut valkoisiin hihattomiin toppeihin ja koko esityksen ajan jännäsin pysyvätkö erään esiintyjän täyteen pumpatut rinnat topin sisäpuolella vai eivät. Samaa taisivat henkeään pidätellen seurata myös salin seinustalla päivystävät miespuoliset tarjoilijat. Pysyivät ne, jollain kummallisella, painovoimaa uhmaavalla tavalla. Jännitysnäytelmän jälkeen pääsimme nauttimaan illallista ja keskustelemaan korealaisen leivän kamaluudesta. Ainakin tuo jälkimmäinen tuntui yhdistävän meitä seuralaisteni kanssa.

Kiitos Samsung! Toivon, että vaimot kutsutaan juhlimaan myös ensi vuonna, ovat nämä vaan sen verran antoisia tapahtumia. Tosin isänmaallisuuteni nosti sen verran päätään, että mielelläni edustaisin ensi vuonna ihan sitä oikeaa kotimaatani.

Pahoittelut, kuvia on vain muutama, tämä niistä ainoa edes jotakuinkin tarkka. Kamera jäi kotiin ja jouduin tyytymään puhelimen kameraan, joka ei pimeässä juhlasalissa ollut parhaimmillaan. 

Laukulla parempi parisuhde

Meinasi mennä kahvit tänä aamuna väärään kurkkuun, kun lehdestä löytyi artikkeli korealaisten luksuslaukkumaniasta. Sinällään tuo ei ole mitään uutta, mutta artikkelissa eräs miespolo oli mennyt luovuttamaan toisen munuaisensa saadakseen tarpeeksi rahaa luksuslaukun ostoon, kun kahdestakaan työstä ei tullut riittävästi tienestejä. Laukku oli lahja tyttöystävälle, jonka kanssa tuli sitten kuitenkin ero, laukusta huolimatta.

Artikkelissa kerrottiin Minnesotan yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan kalliit laukut ovat naisten tapa viestiä toisille naisille. Siinä missä aikaisemmin naiset halusivat hienon laukun korostaakseen tyylikkyyttään, nyt pyritään ilmaisemaan miten sitoutunut mies on naiseensa, muut naiset älkööt enää vaivautuko. Koreassa luksuslaukkujen myynti näyttäisi vain kasvavan, vaikka taloudellinen tilanne ei muuten ole parhaimmillaan.

En oikein tiedä pitäisikö tässä olla huolestunut, kun oma laukku on kymmenen vuotta vanha, itse tuunattu kangaskassi, joka alkaa rispaantua reunoista eikä vetoketjukaan enää aina toimi. Tai sitten voin tyytyväisenä todeta, ettei oman parisuhteen pönkittämiseksi luksuslaukkuja tarvita. Eiköhän tuo yhteinen aika kuitenkin ole tärkeämpää.

Artikkeli Korean Times 14.11.2013. 

Oma, maailmaa nähnyt laukkuni, jonne saa upotettua turhankin paljon tavaraa.

Tunnelmia Deoksugung palatsilta

Kävimme jo kesällä Soulin keskustassa Deoksugung palatsissa, mutta kuvat olivat unohtuneet arkistojen kätköihin. Alue on huomattavasti pienempi ja rauhallisempi, kuin turistien suosima Gyeongbokgung palatsi ja paikalliset käyvätkin täällä mielellään pienellä kävelyllä tai vain istahtamassa puiden varjostamille penkeille. Varsinkin iltaisin on tilaa liikkua, jolloin Deoksugung muutenkin on parhaimmillaan. Nimittäin illan hämärtyessä kaupungin valot syttyvät palatsialueen ympärillä ja tuntuu epätodelliselta istua historiallisten rakennusten ympäröimänä valomainoksia katsellen. Olemme ilmeisesti unohtuneet vain tuijottelemaan maisemia, sillä kaikki kuvat ovat alkuillasta.

Talvi tekee tuloaan

Kummasti tekee mieli kiskoa peittoa tiukemmin päälle aamulla, kun puhelimen näyttö kertoo ulkolämpötilan olevan +1. Päivällä se siitä vielä kipuaa reilusti yli kymmeneen asteeseen, mutta selvästi kesä on täälläkin enää muisto vain. Syksy on tuntunut melko lämpimältä ja aurinkoiselta, kukkiakin vielä löysimme tämänpäiväisellä kävelyllä. Ruska ei ole ihan yhtä huikea kuin vuosi sitten, vaan värit ovat ainakin kaupungissa selvästi ruskeammat, mutta kaunista täällä on silti.

Talven tulo ei tosin sekään ahdista. Viime syksynä en vielä tiennyt mitä odottaa, mutta nyt tiedän, että vaikka pakkasta voi olla se -20 ja pohjoistuuli saada sen tuntumaan vielä kylmemmältä, niin silti talvi on  täällä vain lyhyt hetki. Ja valoisa sellainen. Talvellakin aurinko nousee korkealle, jopa lämmittää hieman, ja lunta ainakin viime talvena satoi ihan kunnon kinoksiksi asti.

Paikalliset ovat ihmeissään, kun kerromme pitävämme talvea täällä helpompana kuin Suomessa. Vai johtuukohan tämä vain muutoksesta omassa asenteessa? Kun ei tarvitsekaan herätä aamukuudelta arkisin ja hapuilla pimeässä valokatkaisinta, vaan saa nousta yhdessä auringon kanssa. Kaivoin talvitakin esille, pinosin lämpimät vaatteet kaapin etuosaan ja jään odottamaan syksyn vaihtumista talveksi hyvillä mielin.