Kotiin on palattu, laukut purettu ja laukun pohjalta imuroitu viimeisetkin rantahiekat. Reissu oli kertakaikkisen mahtava, mistä kiittäminen erityisesti paikallisia isäntiämme! En muista milloin viimeksi lähtö kotiin olisi tuntunut näin vaikealta.
Matkamme reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Gold Coast – Lamington National Park – Melbourne – Sydney ja välille Melbourne-Sydney tuhottomasti autolla ajettuja kilometrejä. Tässä ensin kuvasaldoa parilta ensimmäiseltä päivältä, jotka vietimme Gold Coastilla ja Lamington National Parkissa.
Täytyy kyllä myöntää, että vaikkei mikään rantaleijona olekaan, niin Gold Coastin lempeät aallot, pehmeä hiekka ja lämmin merivesi tuntuivat Korean talven jälkeen aikas mukavilta. Edes rannalla köllötellyt sininen meduusa ei saanut pysymään pois vedestä.
Majoituimme ystävien kotona, pienen kävelymatkan päässä rantahulinasta. Aamuauringossa parvekkeelta avautui kaunis maisema. Kuulemma lahteen ui väliin delfiinejäkin, mutta vaikka miten odotin, päättivät nyt pysytellä avarammilla vesillä. Lainasimme isäntäväen kajakkia ja kävimme melomassa, nauttien illan rauhallisuudesta ja laskevan auringon valaisemista rakennuksista.
Ei paista aurinko aina Surfer’s Paradisessakaan. Toisena aamunamme heräsimme sateeseen, mutta se ei pahemmin haitannut, sillä olimme matkalla Lamingtonin kansallispuistoon, keskelle sademetsää. Matkalla aurinko väliin paistoi, väliin satoi ja perillä vettä vasta tulikin. Mutta niinhän sademetsässä kuuluukin.
Nämä kaverit tulivat tervehtimään meitä majoituksen parvekkeelle. Kuten kävi myös bandicoot (ehkä lähinnä rotan näköinen pussieläin), muutama muu lintu sekä red-necked pademelon (pieni kengurun näköinen otus, suomeksi vallabi). Ei tarvinnut kuin istua ja odottaa.
Ennen illallista päätimme yltyvästä sateesta huolimatta käydä vähän kävelemässä. Ehkä reilun puolen tunnin reippailun jälkeen kömmimme mutaiselta metsäpolulta takaisin asfaltille… ja sade loppui siihen. Sami oli haalinut paljaisiin sääriinsä iilimatoja peräti neljä yksilöä, joita siinä sitten ihailimme. Yksi oli vielä kiinnittymättä, kaksi muuta kiemurteli pienenä lierona ja yksi oli jo pullea imemästään verestä. Saimme kaikki poistettua paikallisten avustuksella, mutta mutaiseen metsään meno ei enää tuntunut yhtä houkuttelevalta.
Kävellessämme illalliselta takaisin huoneeseemme, pomppasi puskasta opossumi melkein syliimme. Ja ilta vain parani opastetulla kiiltomatoretkellä, missä opimme paljon näistä sademetsän kätköissä elävistä hyönteisistä. Oli oikeasti mykistävää katsella pimeässä metsässä edessä sinivihreänä välkehtivää seinämää, kuin linnunrata olisi levitetty eteemme.
Lamingtoniin on rakennettu ensimmäinen canopy walk eli puiden latvustossa kulkeva polku. Se olikin lyhyydestään huolimatta aika huikea, samoin kuin aina 30 metrin korkeuteen asti nouseva näköalatasanne, joka oli rakennettu suoraan puuhun. Uskaltauduin kiipeämään ensimmäiselle tasanteelle 24 metriin, sitten loppui rohkeus ja tyydyin tähyilemään Samin kengänpohjia. Koko höskä kun tietysti huojui ja heilui, niin kuin nyt puun kuuluukin.
Sademetsäreissun suurimmasta yllätyksestä vastasi aamuvarhaisen linturetken sisältö. Opimme nimittäin, että itse Sir David Attenborough oli ollut paikalla kuvaamassa BBC:n uusimpaan luontosarjaan jaksoa, jossa kerrotaan Satin Bowerbird linnusta, suomeksi Satiinilavastajasta. Muistan hyvin tuon jakson ja miten olen aina yhtä hämmästyneenä seurannut koiraspuolisen lavastajalinnun outoa tapaa liehitellä naaraita, rakentamalla risuista ”portti” ja järjestelemällä sen ympärille sinisiä esineitä. Kuvittelin kuvausten tapahtuneen sademetsän uumenissa. Jossain, minne kuvausryhmän on täytynyt rämpiä päiväkausia painavia varusteita kantaen. Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Ensimmäinen lavastajalinnun areena oli ehkä viidenkymmenen metrin päässä majapaikan pääsisäänkäynniltä, heti ajotien reunassa olevissa puskissa. Hieno lintu kaikesta huolimatta.
Täällä Muualla 