Tietoyhteiskunnan otteessa

4.9.2013 by Taina 2 kommenttia

Lueskelin Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin blogia ja havahduin Eevan pohdintaan älypuhelinten älyttömyydestä. Koreassa asuessani on älypuhelimesta tullut mutkattomasti osa normielämää, tai paremminkin mutkattomasti puhelin on saanut minut kuristusotteeseensa, enkä enää usko tulevani toimeen ilman sitä. Tulevaa Suomen reissua pelkään kahdesta syystä: syyskuun lopussa Suomessa on kylmä ja joudun kolme viikkoa pärjäämään vanhalla luurillani, jolla netin käyttö on h-i-d-a-s-t-a.

Yhdessä kahvilla. 

Milloin minusta, peräkylän metsätytöstä, on oikein tullut nenä kiinni puhelimessa seiniä päin törmäilevä nettiaddikti? Aika tarkalleen vuosi sitten, kun Koreaan muutettuani sain uuden Samsungin ja tajusin miten helppoa netissä surffaus on ja miten hyvin aikansa saa kulumaan metroa odottaessa, kun samalla selaa sosiaalisen median kuulumiset. Valokuvien otto pitkin päivää ja niiden jakaminen muille tuo myös kummasti lisäsisältöä elämään. Kaikkien ympärilläsi tehdessä sitä samaa, ei edes kahvipöydässä puhelimen jatkuva vilkuilu tunnu enää hölmöltä, vaan päin vastoin sitä alkaa tehdä itsekin. Eevan tavoin inhoan tätä muutosta itsessäni. Haluan olla läsnä, kun kohtaan muita.

Korealainen kulttuuri ajaa ihmisiä yhä nopeampaan reagointiin. Kun saat sähköpostin, siihen kuuluu vastata heti. Vaikka sitten iltamyöhään, kuten korean kielikurssin yhteyshenkilöni teki, kun kirjoitin hänelle viestin puoliltaöin koskien kurssimaksun kuittia. Asiani ei ollut lainkaan tärkeä ja ajattelin työsähköpostin tulevan luetuksi vasta aamulla, mutta vastaus tulikin minuutin kuluttua. Tai jos en KakaoTalkissa (korealainen hyvin suosittu chattiohjelma) vastaa heti ryhmäkeskusteluun, ilmaistaan tätä kohtaan epäuskoa tyyliin ”Taina ei ilmeisesti ole vielä tänään tarkistanut Kakaotaan”, kun viesti on tullut viisi minuuttia sitten ja kaikki muut ovat jo uppoutuneet ajatustenvaihtoon, kun minä olen ollut suihkussa. Ei kai ihmisen koko ajan kuulu olla tavoitettavissa? Paitsi jos on päivystävä lääkäri tai palomies, enkä minä muistaakseni ole kumpaakaan.

Valokuvia tulee tietysti otettua helpommin, kun puhelin on aina mukana. Kuten vaikka, öh, omista kengistään. 

Vietnamissa viikko ilman puhelinta oli helppo. Päätimme yhdessä, että nautimme lomasta ja pidämme puhelimet kiinni päivällä, mutta iltaisin voi käydä nopeasti kurkkaamassa onko siellä mitään kiinnostavaa. Taisin avata oman puhelimeni kahtena päivänä, sillä muuten olin liian kiireinen uimaan meressä tai loikoilemaan aurinkovarjon alla. Ja huomasin, ettei kahvikupin ääressä tarvitse facebookkia, vaan pöytäseurallakin saattoi olla jotain sanottavaa, ihan livenä. Todistetusti elämä ilman älypuhelinta on siis mahdollista.